viimeisiin asti, koska se olisi tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton
mahdottomaksi. Tätä Kristiinan pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen
voitu arvostella, mutta se tulee selvemmin esiin, jos hänen
valtiotaitoansa vertaillaan hänen seuraajiensa, kymmenennen ja
yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon. Historia on kiinnittänyt itsensä
Kristiinan persoonallisiin johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa
unhottaa, että myöskin hänen itsekkäisyydessään oli jotakin
suuremmoista — siinä, — että hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella
kaikkea, osata kaikkea ja — tuhlata kaikkea.
Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika äkkiä
vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi puhua
kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän
keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä,
valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia, usein
vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka kohta
näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava, mutta vielä
salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa oli. Tuo Aksel
Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita valtakuntaa,
huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei, tuo jo ennen
suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin vuosi
sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle
kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar
luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa.
Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle valtaa,
kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen vuoksi, ett'ei
hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin kansalle
miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut ylhäisen aateliston
ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset olivat karsain silmin ennen
katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli kaikki, kuningas ja kansa ei
mitään. Nyt samat herrat katsoivat karsain silmin Englantia, jossa