— Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn
Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata
lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua
huomenna suorittamasta veropäivää.
— Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel
yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o.
Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.
— Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja
samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.
Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin
torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen
ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet
vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella
ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä
laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan,
vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet
heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta
hullummin.
— Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.
— Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että
oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani,
mutta…
Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja
hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon
tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen
ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti