muorinikin, jolla, nähkääs, ei enää ole silmiä päässä, itki silmänsä
sokeiksi minun erotessani. Näytän teille, kuinka se kävi. Tuo saapas
tuossa on isäni; — ei, tämä vasen saapas on isäni; — ei, ei, tämä
vasen saapas on äitini; — ei, ei se sekään sovi: — on, on, on oikein:
siinä on huonompi pohja. Tämä saapas, jossa on reikä, se on äitini,
ja tuo tuossa on isäni; niin se on, saakeli soikoon! Sitten tämä sauva
tässä on sisareni, sillä se, nähkääs, on valkoinen kuin lilja ja hoikka
kuin ruoko; tämä hattu on Hanna, meidän piikamme; minä olen
koira; — ei, koira on se itse, ja minä olen koira, — ei, ei, koira on
minä, ja minä olen minä itse, niin se on. Nyt menen minä isäni tykö:
"Isä, siunauksenne!" Nyt ei saapas voi sanoa sanaakaan itkusta; nyt
suutelen isääni; niin oikein, hän yhä vain itkee. Nyt menen äitini
tykö: — oi, että hän nyt vain voisi puhua niinkuin hourupää akka! —
no niin, minä suutelen häntä; niin, aivan oikein: äitini hengenhaju
säntilleen. — Nyt menen sisareni tykö: kuulkaas vain, kuinka hän
nyyhkii! Ja koko aikana tuo koira ei kyyneltäkään vuodata, ei
sanaakaan sano; ja näette, kuinka minä kastelen tomua kyynelilläni.
(Panthino tulee.)
PANTHINO. Pois laivaan, Keihäs, joutuin! Isäntäsi on jo laivalla, ja
sinä saat soutamalla mennä perässä. Kuinka on laitasi? Miksi itket,
mies? Pois, aasi! Menetät tulvan, jos viivyt kauemmin.
KEIHÄS. Tulvaahan tässä juuri odottelen, mutta tuo sydämmetön
rakki ei tahdo.
PANTHINO. Mikä sydämmetön rakki?
KEIHÄS. Tuo koira tuossa, tuo Rappu, se ei tahdo mistään
kyyneltulvasta tietää.
PANTHINO. Ole vaiti! Minä tarkoitin tulvan-aikaa; ja jos menee tulva,
niin menee matkasi; ja jos menee matkasi, niin menee isäntäsi; ja
jos menee isäntäsi, niin menee virkasi; ja jos menee virkasi, —
mutta miksi sinä suuni tukit?
KEIHÄS. Pelosta ettei sinulta menisi kieli.
PANTHINO. Mihin se menisi?