… pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista
rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani
katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte minut
velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo muistot
antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että Te
ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina
vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te
olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle
niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen tällä
hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni aviosäädystä.
Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni ovat minulle
opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään noudattaa
maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän välillämme
ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin Teidän
tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän
tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi
varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän
kanssa eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin
suunnitelmiini. Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa
salongissani vastaan hienon maailman väkeä, mutta
muistelen Teidän rakastaneen yksinkertaista, hiljaista elämää.
Tahdon olla vielä suorempi ja tehdä Teidät tuomarikseni
nykyisessä asemassani. Teidän tulee se tuntea ja Teillä on
oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla on nykyään
kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa. Tämä
omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun
kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias
tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen
nimensä, Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja
muita loistavia etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten