Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän
tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo
tyttö!
"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt",
aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.
"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja
kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti
ja aloin aavistaa asiaa.
Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän
kertoi:
"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin
tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa,
mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"
"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä
teidän on ristimänimenne?"
"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan
palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin
näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli
meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja
siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle
sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen,
luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas…
Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se silloin
oli oikeaa hänenkin puoleltaan… Syksystä se muuttui, ja talvesta
saakka en ole Arvolta sanaa saanut… Menin kotiani Sammalvaaraan