maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi
tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi
se minulle on,— jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta
toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta
tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä
olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon
vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten
vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule
vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen.
Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten,
rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte,sillä minä tahdon
elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on
suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka
salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden
kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi,
Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä
kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos
semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se,että lopulta
nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua,
jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinäon minun
filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki
humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut
mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää
vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä
hän vainratsastaa.
Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.
— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on
olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa
menen hetinaimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin