maailmalle "pussi seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen
kasvanut ensiksi oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi
vaunuiksi pattijalka Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi
kaluvaunuiksi, joita veti rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli
m.m. herättänyt kateutta Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti
omaksi kiinteäksi puodiksi, jossa oli punnituspainot ja sadottain
pieniä laatikoita.
Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli
karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta
kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut
halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä
työkuormassa tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli
hän aina tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman
asemansa puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta
nurkasta pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät,
vakoituneet naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili
vuoteen likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli
iloisimpien laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä
tuntunut keskeyttävän repivä kuoleman yskä.
Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen
lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja
kuinka tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä
mäkituvassa olisi ollut sellaiset seinät, niin ehkä … ehkä…
Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! — Kohotetut lasit
säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen hän
tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari pulloa
sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:
— Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?