Ulkona oleva päivä paistoi mustiin kuultaviin pyörylöihin. Puita,
vuoria, pyörteitä, epäselviä eläimiä oli kuvattu niiden läpikuultavaan
aineesen; ja valo tuli peloittavana ja samalla rauhallisena,
jommoinen se lienee auringon takana olevan vastaisten
luomakuntien synkässä avaruudessa. Hän koetti mielestään poistaa
kaikki jumalten muodot, tunnusmerkit ja nimet, käsittääkseen
paremmin muuttumattoman jumaluuden, jota ulkonaiset seikat
estivät näkymästä. Jonkinmoinen tähtimaailmallinen elinvoima
valaasi hänet, samalla kun hän tunsi kuolemaa ja kaikkia onnen
oikkuja kohtaan järkitietoisempaa ja syvempää halveksumista.
Hänen noustessaan vallitsi hänessä tyyni voiman tunne, häntä ei
sääli eikä pelko voinut haavoittaa, ja kun hänen rintansa ahdisti,
nousi hän torniin, josta koko Karthago näkyi.
Kaupunki painautui laajana kaarena alaspäin kupuineen,
temppelineen, kultakattoineen, taloineen, palmuryhmineen siellä
täällä, lasipalloineen, joista tuli leiskotti, vallituksineen, jotka olivat
kuten jättiläisreunustana tälle runsaudensarvelle, joka avautui häntä
kohden. Alhaalla hän näki satamat, torit, pihojen sisustat, katujen
verkon, pienet ihmiset, jotka tuskin kivityksestä erottautuivat. Ah! jos
Hanno ei olisi saapunut liian myöhään Aegates-saarien
taisteluaamuna? Hänen silmänsä kiintyivät etäisimpään
taivaanrantaan, ja hän ojensi Roomaa kohden vavahtelevat kätensä.
Kansaa oli kertynyt Akropoliin portaille. Khamonin torilla oli
tungos, sillä kaikki tahtoivat nähdä suffeetin astuvan ulos, penkereet
tulivat vähitellen tungokseen asti täyteen kansaa; muutamat tunsivat
hänet ja tervehtivät; hän vetäytyi syrjään ärsyttääkseen siten vielä
kansan kärsimättömyyttä.