Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen,
riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja
näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa.
Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä
enemmän valkoisia vaahtojuovia.
Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut
myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui
notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se
näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on
iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.
Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi,
jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti
melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan
huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä:
suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli
taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta
tuli äärettömästä kääröstä.
"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja
myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean
voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä
hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista
riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja
hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon
temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat
vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja
aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös,
ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.