ajatussuuntien jälkikaikua enemmän kuin pelkkää harhaluuloa ja
taikauskoa. Elämä, joka kokonansa soveltautuu mekaanisen
luonnonjärjestyksen puitteisiin, tuntee yksityisten olokohtien
rinnakkaisuuden, mutta ei mitään kaikenkäsittävää yhteyttä,
yhtyminen ei voi sen kannalta olla muuta kuin ulkonaista
kokoonkasaumista ja yhteenasettelua, ei milloinkaan sisäistä
yhteyttä, elämänkehkeäminen ei ole mitään muuta kuin olonalkeiden
itsesäilytystä toisiaan vastaan, ja elämä kulkee kokonansa
mekaanisissa vuorosuhteissa. Tämän rinnakkaisolon kiinteistä
suhteista ei yksityisolion mitenkään ole mahdollista päästä irralleen,
siinä määrin on kaikki elämä välillistä ja sidottua, alkuperäisyydelle,
omintakeisuudelle ja vapaalle ratkaisulle ei ole pienintäkään sijaa.
Kaikki tapahtuminen on pelkkää tosiasiain kulkua, kysymyksistä
sellaisista kuin miksi? ja mitä varten? ei tahdota tietää mitään. Ei ole
enää olemassa sellaisten arvojen vastakohtia kuin hyvä ja paha,
vaan on kysymys enemmästä tai vähemmästä voiman määrästä.
Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että
ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on
paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin
aikaisemmin osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä
onkin kaikki ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä
elämältä puuttuu kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat
herätteet ja kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu
ulkokohtaisten suhteiden pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi
vaihteleviin olemassaolon ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin
itsestään selvää, ole lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella
välttämättömyydellä lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä
täytyy tieteen ja taiteen muuttua yksityisten mielteiden ja
aistimusten rinnakkainsattumiseksi, siellä käsitteet sellaiset kuin
persoonallisuus, luonne, mielenlaatu käyvät pelkiksi puheenparsiksi,