Organizational Change Interlevel Dynamics and Strategy 1st Edition David Coghlan

Organizational Change Interlevel Dynamics and Strategy 1st Edition David Coghlan
Organizational Change Interlevel Dynamics and Strategy 1st Edition David Coghlan
Organizational Change Interlevel Dynamics and Strategy 1st Edition David Coghlan

1. Visit ebookfinal.com to download the full version and
explore more ebooks or textbooks
Organizational Change Interlevel Dynamics and
Strategy 1st Edition David Coghlan
_____ Click the link below to download _____
https://ebookfinal.com/download/organizational-change-
interlevel-dynamics-and-strategy-1st-edition-david-coghlan/
Explore and download more ebooks or textbook at ebookfinal.com

2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Dynamics of Organizational Change and Learning Wiley
Handbooks in Work Organizational Psychology 1st Edition
Jaap Boonstra
https://ebookfinal.com/download/dynamics-of-organizational-change-and-
learning-wiley-handbooks-in-work-organizational-psychology-1st-
edition-jaap-boonstra/
Drivers of Organizational Change A System Dynamics
Analysis Integrating Environmental Determinism and
Managerial Choice 2011th Edition Nicole Zimmermann
https://ebookfinal.com/download/drivers-of-organizational-change-a-
system-dynamics-analysis-integrating-environmental-determinism-and-
managerial-choice-2011th-edition-nicole-zimmermann/
Organizational change 3rd Edition Edition Barbara Senior
https://ebookfinal.com/download/organizational-change-3rd-edition-
edition-barbara-senior/
Routledge Handbook of Organizational Change in Africa
Franca Ovadje
https://ebookfinal.com/download/routledge-handbook-of-organizational-
change-in-africa-franca-ovadje/

3. Promoting Well Being Linking Personal Organizational and
Community Change 1st Edition Isaac Prilleltensky
https://ebookfinal.com/download/promoting-well-being-linking-personal-
organizational-and-community-change-1st-edition-isaac-prilleltensky/
Managing Innovation Integrating Technological Market and
Organizational Change 4th Edition Joe Tidd
https://ebookfinal.com/download/managing-innovation-integrating-
technological-market-and-organizational-change-4th-edition-joe-tidd/
Managing Innovation Integrating Technological Market and
Organizational Change 3rd Edition Joe Tidd
https://ebookfinal.com/download/managing-innovation-integrating-
technological-market-and-organizational-change-3rd-edition-joe-tidd/
Dynamics of Regulatory Change How Globalization Affects
National Regulatory Policies Global Area International
Archive 1st Edition David Vogel
https://ebookfinal.com/download/dynamics-of-regulatory-change-how-
globalization-affects-national-regulatory-policies-global-area-
international-archive-1st-edition-david-vogel/
Changing Organizational Culture Cultural Change Work in
Progress 1st Edition Alvesson Svenin
https://ebookfinal.com/download/changing-organizational-culture-
cultural-change-work-in-progress-1st-edition-alvesson-svenin/

5. Organizational Change Interlevel Dynamics and Strategy
1st Edition David Coghlan Digital Instant Download
Author(s): David Coghlan, Nicholas S. Rashford
ISBN(s): 9780415378161, 0203970225
Edition: 1
File Details: PDF, 1.49 MB
Year: 2006
Language: english

7. Organizational Change and
Strategy
The Coghlan and Rashford book on organizational levels and strategy is an
important addition to the literature on how to help organizations make the neces-
sary changes to survive in a more turbulent world. This is one of the very few
books that deals realistically with the need to make changes at the individual,
group and organizational levels and to take seriously the interconnections between
these levels.
Edgar H. Schein, Sloan Fellows Professor of Management
Emeritus, MIT Sloan School of Management, USA
This book takes a holistic approach to change, looking at the organization
through a systemic lens. Thus there are no anodyne solutions for managing change
but instead the authors provide a framework for understanding the inter-relating
dynamics that can either help or hinder organization change. These insights are
presented in an accessible and user friendly language and take the reader through
a carefully crafted process in which they learn how action research helps them
understand the organization and simultaneously create organization change.
It is essential reading for anyone tasked with changing and developing their
organization, whether as a consultant or senior manager.
Professor Kim Turnbull James, Director, Centre for Executive
Learning for Change, Cranfield School of Management, UK
Exploring the discontinuous nature of forces for change – both in the external
global environment and in the internal environment – which make organizational
growth, development and even survival a skilled activity, this book guides the
reader through the intricacies of this complex subject.
In this text, strategy and organizational change are bridged using a framework
of organizational levels. The authors focus on how the strategy and change
process involves individuals (CEO, senior managers and others), teams (senior
management team, board, other teams), the inter-departmental group (inter
team) and the organization (in its external relations) in systemic interactions.
Expertly combining theory with practice, this will be a vital text for all those
concerned with strategy and change.
David Coghlan is a member of the faculty of the School of Business Studies,
University of Dublin, Trinity College, Ireland.
Nicholas S. Rashford is University Professor at Saint Joseph’s University, Phila-
delphia, Pennsylvania, USA.

9. Organizational Change and
Strategy
An interlevel dynamics approach
David Coghlan and
Nicholas S. Rashford

10. First published 2006
by Routledge
2 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
Simultaneously published in the USA and Canada
by Routledge
270 Madison Ave, New York, NY 10016
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group, an informa business
© 2006 David Coghlan and Nicholas S. Rashford
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or
utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now
known or hereafter invented, including photocopying and recording, or in
any information storage or retrieval system, without permission in writing
from the publishers.
British Library Cataloguing in Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging in Publication Data
Coghlan, David
Organizational change and strategy: an interlevel dynamics approach/David
Coghlan and Nicholas S. Rashford.–1st ed.
p. cm.
Includes bibliographical references and index.
1. Organizational change. 2. Communication in organizations. I. Rashford,
Nicholas S. II. Title.
HD58.8.C6 2006
658.406–dc22 2005026414
ISBN10: 0–415–37816–8 (hbk)
ISBN10: 0–415–37817–6 (pbk)
ISBN13: 978–0–415–37816–1 (hbk)
ISBN13: 978–0–415–37817–8 (pbk)
This edition published in the Taylor & Francis e-Library, 2006.
“To purchase your own copy of this or any of Taylor & Francis or Routledge’s
collection of thousands of eBooks please go to www.eBookstore.tandf.co.uk.”

11. Contents
List of illustrations ix
The authors xi
Acknowledgements xii
Overture xiii
Action research activity 0.1 xxi
PART I
Levels and interlevels 1
1 Organizational levels: theory and practice 3
Action research activity 1.1 23
Case: Omega Foundation 24
2 Interlevel dynamics 26
Action research activity 2.1 39
Action research activity 2.2 39
Case: The IT investment 40
Case: Interlevel dynamics in extended manufacturing
enterprise 41
PART II
Interlevel change 43
3 The process of change and learning 45
Action research activity 3.1 57
Case: The failed acquisition 58

12. vi Contents
4 The interlevel dynamics of large-system change 59
Action research activity 4.1 75
Case: Saint Joseph’s University 76
5 Phases and levels of large-system change 77
Action research activity 5.1 87
Case: AT&T Long Lines division 88
Case: Saint Joseph’s University 95
PART III
The strategy process through interlevel change 97
6 Introduction to strategy and the five strategic foci 99
7 Framing the corporate picture 103
Action research activity 7.1 116
Action research activity 7.2 116
Case: ABC Insurance Company 118
Case: Saint Joseph’s University 119
8 Naming the corporate words 121
Action research activity 8.1 130
Action research activity 8.2 131
Case: ABC Insurance Company 132
Case: Diaz Steel Group 133
9 Doing corporate analysis 135
Action research activity 9.1 152
Action research activity 9.2 153
Case: VerticalNet 154
Case: ABC Insurance Company 156
10 Choosing and implementing corporate actions 157
Action research activity 10.1 167
Action research activity 10.2 168
Case: ABC Insurance Company 169
Case: Saint Joseph’s University 170

13. Contents vii
11 Evaluating corporate outcomes 172
Action research activity 11.1 182
Action research activity 11.2 183
Case: ABC Insurance Company 184
Case: Exportadora Subsole S.A. 186
12 The relationships between the five strategic foci 188
PART IV
Integration 195
13 The Great Atlantic and Pacific Tea Company case 197
Finale 216
Appendix 1 The dynamics of insider action research 219
Appendix 2 Building and using a model for corporate analysis 221
Appendix 3 Structuring and conducting a ‘live’ case 224
References 226
Index 232

15. Figures
2.1 Level I dysfunctions affecting other levels 28
2.2 Level II dysfunctions affecting other levels 30
2.3 Level III dysfunctions affecting other levels 33
2.4 Level IV dysfunctions affecting other levels 36
2.5 Interlevel dynamics 38
3.1 When change is mandated by others 49
4.1 The process of large-system change 60
4.2 Interlevel dynamics of large-system change 62
4.3 Single, double and triple loop inquiry 69
6.1 The five strategic foci 100
7.1 Single, double and triple loop inquiry 115
8.1 Single, double and triple loop inquiry 129
9.1 Standard analytic process 136
9.2 Standard analytic process with consideration of the
competition 142
9.3 Proactive analytic process through scenarios 143
9.4 Analytic process using models and game theory 144
11.1 Evaluation process 176
11.2 Cross foci evaluation feedback questions 181
12.1 Interlevel dynamics of large-system change within the five
strategic foci 192
12.2 Cross foci questions on corporate strategy 193
Tables
0.1 Template for diagnosis and action xvii
1.1 Individual members’ tasks at each of the four organizational
levels 5
1.2 Management tasks at each of the four organizational levels 5
Illustrations

16. x Illustrations
1.3 ODC consultants’ perspectives at each of the four
organizational levels 6
1.4 Outcomes at each of the four organizational levels 6
1.5 Perspectives at individual level 9
1.6 Perspectives on tasks at team level 12
1.7 Perspectives at interdepartmental group level 16
1.8 Perspectives at organization level 19
4.1 Change from CEO’s perspective 71
4.2 Change from member’s perspective 71
4.3 Change from ODC consultant’s perspective 72
4.4 Change from outcome perspective 73
5.1 Players in organizational change and the phases of
large-system change 78
7.1 Framing the corporate picture 114
8.1 Driving forces 122
8.2 Naming the corporate words 128
9.1 Doing corporate analysis 151
10.1 Choosing and implementing corporate actions 165
11.1 Evaluating corporate outcomes 180
12.1 Summary of functional foci from four perspectives 189
13.1 Phases and levels of change in A&P 215

17. David Coghlan is a member of the faculty of the School of Business Studies,
Trinity College, University of Dublin, Ireland, where he specializes in
organ i zation development and action research and works internationally
with both communities. He has an MSc from the Manchester School of
Management (UK), an SM from MIT’s Sloan School of Management
and a PhD from the National University of Ireland. He is currently on
the editorial review boards of the OD Practitioner, Journal of Applied
Behavioral Science, Action Research and Systemic Practice and Action
Research. His most recent books are Changing Healthcare Organisations
(Blackhall, Dublin, 2003), Managers Learning in Action (Routledge,
London, 2004), and Doing Action Research in Your Own Organization
(Sage, 1st edn 2001, 2nd edn 2005).
Nicholas S. Rashford is University Professor of Management at Saint Joseph’s
University, Philadelphia and was President and CEO from 1986 to 2003.
He was formerly Dean of the School of Management at Rockhurst Univer-
sity, Kansas City. He has an SM from MIT’s Sloan School of Management
and a ScD from Johns Hopkins. He is Visiting Professor of Management
at Universidad Alberto Hurtado in Santiago, Chile. He is a former Chair-
man of the Delaware River Port Authority and a Commissioner of the
Philadelphia Regional Port Authority. He has consulting experiences with
companies such as AT&T, Butler Mfr, Blue Cross Blue Shield, Equitable
Trust, Philadelphia Insurers.
The authors

18. We are grateful to colleagues, friends, clients and participants on our courses
with whom we have discussed our ideas and who supported and challenged
them. David thanks Paul Coughlan and Joe McDonagh for their friendship
and colleagueship and for contributing to the development of some of the
case material. Nicholas thanks Helen, Isabel, Trish and Linda, who read and
typed and corrected much of the material; Christine Russo, who opened
doors, added constructive suggestions and who has been a student, supporter
and friend. He thanks the President’s cabinet and all of the people at Saint
Joseph’s and the Board and staff at the Delaware River Port Authority. We
both thank Gerard McHugh, Head of School of Business, University of
Dublin, for the funding for Nicholas to spend time at the School and the
Irish food board, Bord Bia, who, at a later stage, gave him a place to write
and learn. We both thank Jesuit communities in Dublin, Philadelphia and
Santiago for their support.
We are very grateful to the groups with which we have worked and
who contributed to testing the frameworks as they reflected on their own
experience and worked enacting change in organizations. Nicholas thanks all
of the Saint Joseph’s and Alberto Hurtado’s graduate students who made the
live cases possible and who taught more than they learned. He thanks Erivan
and Helga Haub for their support and Christian Haub for the opportunity to
work with A&P and for spending many days teaching in the Executive MBA
at Saint Joseph’s.
We thank Warren Bennis and Bill Torbert for permission to draw on their
work and Christian Haub for his generosity and willingness to present the
A&P case.
We owe a deep debt to our intellectual mentors, Ed Schein and the late
Dick Beckhard, who formed a sense of process and a spirit of inquiry in us
that has transformed both our lives.
We acknowledge the invaluable help and support of the Routledge
edi torial and production teams, especially Francesca Heslop, Emma Joyes
and Steve Thompson.
Acknowledgements

19. The overture of an opera or a musical typically provides listeners with an
introduction to the major musical themes or tunes of the work. We are draw-
ing on the notion of an overture to provide an introduction to this book. So
at the outset, you, the reader, are beginning the cycles of taking in what we
want to say, of making sense of it both in terms of organization development
and change (ODC) theory and practice and of shaping the actions you
take, whether as a manager, a non-executive member of an organization, an
ODC consultant or a student. There are three major content themes, which
are reflec ted in the three main parts of the book. Part I, comprising two chap-
ters, introduces the construct of organizational levels. Part II, with three
chapters, explores the subject of change in organizations. Part III, with seven
chapters, takes up the subject of strategic planning and its required strategic
change. Part IV concludes the book with a comprehensive case example and
the finale.
There are several process themes that deal primarily with methodology
and perspective. We are taking an action research approach to this book
whereby we invite you, the reader, to reflect on your own situation in the
light of the concepts and case situations presented and see how they inform
your own assessment of what is going on and what action you might plan to
take. The methodological framework under which you may be doing this
may have different titles: action research (Coghlan and Brannick, 2005), action
learning (Marquardt, 2004), clinical inquiry (Schein, 1987), work-based
learn ing (Raelin, 2000), action inquiry (Torbert, 2004), appreciative inquiry
(Watkins and Mohr, 2001), collaborative research (Adler et al., 2004), to
name a few. While we are using the term ‘action research’, we are using it
inclusively to cover the many applications of action-oriented research that
exist. We provide a diagnostic and action template for this action research
activity. We suggest four perspectives (Beckhard, 1972):
1 Senior managers.
2 Organizational members (i.e. those not in senior management posi-
tions).
Overture

20. xiv Overture
3 ODC consultants.
4 Outcomes.
Levels and interlevels
The first theme comprises two tunes. If you walk around an organization you
see individuals at work, whether they are sitting at desks working at compu-
ter screens, selling goods to customers, or leaving the building to work with
customers or clients elsewhere. You might seek an interview with a senior
manager who might say that the workforce is highly skilled and is very effec-
tive at its work. We know that these individuals have a formal relationship
with the organization through a contract of employment that sets out details
of salary, holidays and leave, pension contributions and other human
resource elements. If you talk to them and listen to what they say you find
that they have experiences and feelings about what it is like to work in this
organization. For some their work and career in the organization has them
feeling good; for others their job and role in the organization is not experi-
enced as good, but as rather uninteresting and something to be tolerated, or
perhaps is very interesting but is highly stressful. For some their personal
experience of recent events in the organization, such as how a pre vious
change was managed, has left them feeling angry or distrustful. For some of
these people their experience of their life in the organization is related to their
age or their position in the organization’s hierarchy. Some have been in the
organization a long time and see retirement on the horizon; others see the
organization as an opportunity for pursuing a promising career. For others
their experience of the organization can be viewed primarily in relation to
interests outside of the formal working role in the organization. Perhaps they
have hobbies or pastimes which take pride of place in their lives. This range
of issues, which is easily accessible when you listen to members of organ-
izations, of whatever position on the hierarchical ladder, illustrates how
complex the relationship between a member of an organization and the
organization is (Schein, 1978). Yet, in this walk about the organization you
see that focusing on the individual does not provide the total picture of the
organization.
Individuals in organizations work with other individuals in groups and
teams, and the quality and output of their work together are significant. So
how teams work in terms of how they perform and the processes they adopt
to maintain effective collaborative relationships are significant elements of
how to understand and work in an organization. Indeed, they may be seen as
being more complex than what we considered regarding the individual,
because all of what we considered there is already present in individual
team members, with now the added complexity of collaborative working
mechanisms.

21. Overture xv
Yet focusing on individuals and teams does not answer all the questions
about organizations. In this walkabout you see teams at work in different
locations, performing different forms of tasks, while at the same time needing
to relate to one another, to exchange information and to move the partly
completed task from one stage to another. If you listen to team members in
any particular functional area, you may find that their understanding of
other functional areas may be quite limited and their propensity to speculate
and attribute motivation to them echoes how ethnic cultures frequently refer
to other ethnic cultures. Many of these functional areas speak their own
technical language and have different frames of reference, which to the
outsider appear alien (Schein, 1996, 2004). So the view of organizations
comprising individuals who are also members of teams which exist in an
inter-team environment illustrates an increasing degree of complexity.
Yet this view of organizations comprising individuals who are also
members of teams which exist in an inter-team environment within the
organization is not the total picture. Organizations exist in an external envi-
ronment and so are constantly interacting with external forces in a world
where change is the only constant – economic, political and social – and with
multiple stakeholders’ groups, such as customers/clients, competitors, supp-
liers and government. The primary task of the organization is to be successful
in this external world, with survival as the minimum requirement and success
being defined within specific categories of financial ratios, market share and
customer satisfaction.
Our opening tune, therefore, is to remind you that organizations comprise
these four levels of analysis and that as a manager, as an organizational
member or as an ODC consultant you are constantly working with each of
these levels, making them work more effectively (Rashford and Coghlan,
1994). This involves being able to see which one might be having difficulty at
any given time, knowing how to intervene to deal with the relevant issue and
being skilled at a range of interventions and styles. But experience tells us that
these levels are not only discrete and separate but they are also interdependent
and interrelated. This is our second tune.
What happens at one level has an impact on each of the others. So a
recession or slow-down in the global economy leads to a reformulation of
strategy, a realignment of operations across the interdepartmental group, a
change in the work of teams, and change for individuals, some of whom may
be laid off and so their relationship with the organization ceases, while others
may benefit through re-skilling and professional development. If a team is
working well, that contributes positively to the motivation and participation
of the individual members; the reverse is also true. The work of one team
affects the work of others. So each level is systemically linked to each of the
others and events at one level are both cause and effect of events at other
levels.

22. xvi Overture
Organization development and change
Our second theme is the familiar organization development and change
(ODC) theme (Rothwell and Sullivan, 2005). There are many approaches to
viewing the field of organizational change. Some focus on the development
and maximization of economic value, which Beer and Nohria (2000) call
Theory E. Other approaches, which Beer and Nohria (2000) call Theory
O, focus on developing organizational capabilities. Traditionally, the latter
approach was referred to as organization development (OD). However, OD
has developed to deal with changing organizational conditions and now
works with both business/economic and organizational issues (Worley et al.,
1996; Greiner and Cummings, 2004). Accordingly, it is more contemporary
to refer to ODC as an approach that integrates Theory E and Theory O. In
this book, we intend such integration.
How do large systems change? What are the kinds of thinking and actions
that managers, organizational members and ODC consultants can do to help
an organization survive and thrive in a world of discontinuous change? We
need to understand something of how change happens, in individuals, teams,
the interdepartmental group and an organization, and how large-system
change can be led and facilitated to recognize why change is required, what
the desired outcome of change is, what needs to be done to achieve that
outcome and how the transition period in getting there can be managed
(Beckhard and Harris, 1987; Nadler, 1998). These are recognized as central
to making large-scale organizational change work. An important tune within
this theme is how strategy is conceived and enacted. So this theme explores
how large-system change comprises complex iterations of individual, team,
interdepartmental group and organizational action.
Strategy and the formation and implementation of
strategic action
There has been a change in the management literature on strategy formulation.
One reason for this change is the changing conditions in which organizations
find themselves in the modern complex global environment. The second
reason is the self-understanding of organizations that has developed over
the past 25 years. The new approaches to planning view organizations as
complex adaptive systems and draw on biology, quantum physics and chaos
theory, particularly theories of self-organization, non-equilibrium and the
‘butterfly effect’ of minute fluctuations creating large-scale change, rather
than the mechanistic and militaristic approaches which dominated strategic
thinking in the latter decades of the twentieth century (Pascale et al., 2000).
In this theme, primarily in Part III, we explore the processes by which
managers, organizational members and ODC consultants craft strategy
(Floyd et al., 2005) and in particular, how they create a picture of who the

23. Overture xvii
organization is, express that picture, analyse the external and internal envi-
ronments, choose and implement actions and evaluate outcomes. We view
these pro cesses not as linear steps, but as cyclical and systemic strategic
actions, which involve iterations of individual and team actions and action
between teams, the whole organization and with customers.
Template for diagnosis and action
Our fourth theme is a template for diagnosing and taking action. Forty years
ago Blake and Mouton (1964) taught us that it is not enough to concentrate
on the tasks we have to do, but that we also need to have an eye on the
relationships which are needed to complete the task, whether these be inter-
personal in a team, inter-team or inter-organizational. So our first tune in
this theme is to note that actions need to be taken to complete tasks success-
fully and to build and maintain relationships on which completing the tasks
depend (Table 0.1).
After more than 50 years of ODC we are well attuned to the distinction
between content and process (Schein, 1999). Content refers to what is
done, while process refers to how it is done. Content and process apply to
both task and relational issues. So we can usefully identify task content,
which refers to what the organization, interdepartmental group, team or
individual is intending to do: its mission, the task to be done, the problems
arising around clarity of mission, assignment of functions to meet tasks and
analysis of information. We can note how task process points us to how
the organization, interdepartmental group, team or individual engages in
defining mission, setting goals, completing tasks, reviewing progress, etc.
These issues require attention if the tasks are to be completed satisfactorily.
Relational content refers to the particular roles members of an organization
Table 0.1 Template for diagnosis and action
TASK RELATIONAL
Content
Process
Culture

24. xviii Overture
play with regard to other members. Relational process overlaps some what
with interpersonal content and focuses more on what is happening in the
team, interdepartmental group or organization and how they function in
relation to the members: how people listen or don’t listen to each other, how
they agree or disagree over specific issues, and how they support each other
or support some people more than others.
Yet what we see and hear is not the whole picture on content and process
issues. Much of what goes on in organizations is grounded in collective
assumptions that constitute the organization’s culture. They become embed-
ded in the organization and in the different teams and interdepartmental
groups that make up the organization. As Schein (2004) has shown, these
assumptions become taken for granted and accordingly disappear from
consciousness. They are passed on to new members and in effect become a
structured way of thinking and behaving. Culture is, as Schein (2003) terms
it, the DNA of an organization. It pertains to the organization’s survival in
the external environment and, therefore, focuses on the issues of mission,
goal setting, task accomplishment and problem solving. So within task issues
there is task culture, which points to the basic assumptions that have formed
around critical task issues. Similarly, relational culture points to how auth-
ority and peer relationships are defined and how subcultures within func-
tional areas and occupational communities relate to one another. As Schein
points out, if you want to understand an organization’s culture, go to a
meeting and notice who talks to whom (or doesn’t), who listens to whom (or
doesn’t), how decisions are made and so on. Argyris (2000) illustrates how
defensive routines, which serve to save face and to protect people from embar-
rass ment, abound in organizations and become undiscussable and embedded
in how the organization functions. Uncovering the embedded taken-for-
granted patterns of behaviour that enable or inhibit the organization’s
change efforts while an organization is creating and implementing strategy is
essential for managers and ODC consultants.
Action research
Our fifth theme is an action research approach. As the name suggests, action
research is an approach to research which aims at both taking action and
creating knowledge or theory from that action. Shani and Pasmore provide
a definition of action research that echoes our description of the theory and
practice of organization development and change.
Action research may be defined as an emergent inquiry process in which
applied behavioural science knowledge is integrated with existing organi-
zational knowledge and applied to solve real organizational problems.
It is simultaneously concerned with bringing about change in organi-
zations, in developing self-help competencies in organizational members

25. Overture xix
and in adding to scientific knowledge. Finally it is an evolving process
that is undertaken in a spirit of collaboration and co-inquiry.
(Shani and Pasmore 1985: 439)
Action research is a well-established approach to understanding organizations
and helping them change. The steps of action research are:
1 Articulating an initial setting of the context and purpose.
2 Working with other members of the system as to what the data means (a
sort of ‘shared diagnosis’).
3 Deciding together what needs to be worked on in order to change the
system in the desired direction.
4 Making planned interventions collaboratively in the system on the basis
of the planned action to achieve those desired changes.
5 Evaluating both intended and unintended outcomes and reviewing to see
what needs to be done next, and so repeating the cycle.
6 Standing back to reflect on steps 1 to 5, and reviewing what learning is
taking place and what knowledge is being generated. (This step is par-
ticularly important, and indeed essential if the work is being submitted
as a dissertation for an academic award.)
Action research and ODC are intimately intertwined, both theoretically
and through the work of those scholar-practitioners who have shaped the
development of both approaches. Action research works through a series of
cycles of consciously and deliberately (i) planning, (ii) taking action and (iii)
evaluating that action, leading to further planning, action and evaluation.
A second dimension of action research is that it is participative, in that the
members of the system participate actively in the process. The action research
approach is powerful. It engages people as participants in seeking ideas,
planning, taking actions, reviewing outcomes and learning what works
and doesn’t work, and why. These are in stark contrast with programmed
approaches that mandate following pre-designed steps and which tend not
to be open to alteration. These approaches are based on the assumption that
the system should adopt the whole package as designed. Action research and
ODC, on the other hand, are based on the assumptions that each system is
unique and that a change process has to be designed with that uniqueness in
mind and adapted in the light of experience and learning.
By taking an action research approach in this book we mean that we
invite you, the reader, whether you are a senior manager, a non-executive
organizational member, an external ODC consultant or a student, not only
to understand the concepts developed in this book, but also to engage in
learning-in-action by inquiring into what is going on around you, both inside
and outside the organization, drawing on concepts which help you make
sense of your experience and then engaging in action, evaluating outcomes,

26. Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents

27. III luku.
AVOIN OVI.
Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi
Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa
päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer
Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi
hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.
Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti
täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka
Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven
kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli
serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra
Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista
vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan
ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä
uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan
keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän
sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa
sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä
kerrassaan oivallista lajia.
Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien
närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä.
Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki
rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat
melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia
talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon
takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat

28. he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset
vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä
vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista
päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä
sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa
naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla,
vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.
"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin
paholaisen nauru."
Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui
pidättelevän hymyään.
Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja
kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan
kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt
taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että
hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa
keskusteluaan serkkunsa kanssa.
Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui.
Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta.
Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui
kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja
avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin.
Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa
olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi
hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui
hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion
ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut.

29. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka
heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.
Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti
nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.
"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"
Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että
nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan
muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä.
Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä
äkkiä.
Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen
takanaan tungeksi miesjoukko.
Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.
"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.
Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat
aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa.
Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja
kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja
kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen
palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari
peitsillä asestettua miestä.
Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän
luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti
naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään
pöytään. "Nyt, roisto…" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion

30. kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki
virkkoi:
"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua
roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli
hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä
olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua
vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."
Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri
työnsi hänet syrjään.
"Mikä on nimesi?"
Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.
"Mutta, veli!" huudahti hän.
"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua
varkaudesta."
"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen
houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan
naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen
suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä
maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten
varastaneen?"
Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia,
kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä
huoneessa, jossa lepäsit."

31. Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä
ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan
maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri
tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut
vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja
vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana
kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu
oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että
hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne
talonpojankin rahat olivat kadonneet.
Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin
aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:
"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että
olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut
minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin
harkitsematon."
Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja
jatkoi:
"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni.
Siksi en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita,
jotka minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään
hetkisen siinä huoneessa, josta ne ovat kadonneet."
"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.
Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.

32. "Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään
munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"
Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta
hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä
sinun nimesi on?"
"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa
ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en
sano sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä
hyvänäsi." Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän
alla.
Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra
Sulpiziota.
"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"
Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi.
Tällöin Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut
munkkia ja toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra
Sulpizion kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin
sinetin.
Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin
varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla
vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut,
koska yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän
syöksynyt päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä,
että kirje oli ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!

33. Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa.
"Tiesin, ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan
kuka sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin
puvun, et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi.
Sinä olet Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua
jo kauan."
Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan
ilmaa, ja he astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa
ryhmää. Tuon nimen tunsi täällä jokainen, Bellarionia
lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono maine koko Montferratissa
ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin nähdessään miesten ilmeet.
Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä hetkellä apotin suositus.
"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin
minulta tänä aamuna."
Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen
purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen
hilpeyttään.
"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa
saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"
Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä
virkkoi hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa
pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti
voi todistaa."
"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus
kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin
kyllä sinusta totuus erkanee, poikaseni."

34. "Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.
Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli
ollut yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen
nikamansa, jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö
oikeutta jaettiin?
Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja
sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.
Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt
yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi
ja nosti metelin.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja
muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla
säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo
kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin.
Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa
silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno,
takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian
torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän
sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi
syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-
aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä
kadonnut.
Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat
kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset.
Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä
kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.

35. Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa,
peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun
nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan
saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä
pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja
kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"
"Kiirettä!" kertasi Bellarion.
Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä
rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään,
vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan…
"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on
myöhäistä."
Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän
kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle
silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut
käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä
valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät
toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko
sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas,
ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin
komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä
peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista
joutuisi kiinni.
Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa
muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina
nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa
poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain

36. olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja
sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.
Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain
pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli
haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän
vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä
suojaa sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen,
ja poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt
majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi
peitsimiestä ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.
Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat
"pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä,
ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.
Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän
tiesikin miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi.
Saattoi hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta
vaisto lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua
huomasi hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet
pysyä hänen kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän
jaksaisi vielä ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia
ympäröivälle muurille, löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo
päivänlaskun aika, mutta arvatenkin olivat portit vielä avoinna.
Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen
juostessaan kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean
yli, puristi pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka
hämmästyneinä kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista.
Kun ei kuitenkaan kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän
hiljentämättä eteenpäin, puikahtaen aukean takana olevalle kapealle

37. kadulle. Ympärilleen vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui
vasta jouduttuaan ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin
ruskeat muurit sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen,
päästäkseen hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin
uupunut. Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja
tyydyttävä kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä
kasvoiltaan hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko
päässyt vainoojistaan.
Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean
muurin syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi
tällöin aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten
ympäröimään kukkalavaan.
Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus
pitänyt ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään
tullut ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja
nostaessaan salvan eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa.
Muurin sisäpuolella oven edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion
istuutui nauttiakseen tuokion äärettömän helpotuksen tunteesta.
Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu. Kujanteelta kuului jo nopeita
askeleita ja hengästyneitä ääniä.
Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi
koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He
kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi
piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän
yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien
auetessa.
Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella
puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.

38. "Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan.
"Katselkaahan jälkiä."
"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.
"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme
odottamaan, että hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."
"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän
tuli kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä
vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan
ole kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas
isku, joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.
"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan
yli."
"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi
miestä jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme
palatsiin." Hänen äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet
rapisivat nopeassa tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin
miehen hiljaista mutinaa.
Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään
muutakaan keinoa ei hän enää voinut keksiä.
IV luku.
TURVAPAIKKA.

39. Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta
jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava
sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.
Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua
holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen
paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa
asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea
marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä
roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista
rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat
hehkuivat laskevan auringon loimussa.
Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja
graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan
kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine
hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi
smaragdinvihreä nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään
marjakuusiaitaan saakka. Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja
vähäisen matkan päähän toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu
marmoriveistoksia, jotka hohtivat valkeina tummaa vehmautta
vasten.
Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri
punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän
rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava,
pyöreä, sakarahuippuinen torni.
Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen
korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni.
Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva
nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.

40. Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen
toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi
Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut
safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen
olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja
kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa
tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa
kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka
tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo
katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.
"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."
"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret
silmät tummenivat.
"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion
hieman rohkaistuneena.
"Kuka teitä etsii?"
"Poliisiupseeri miehineen."
Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää
olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti
torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat
taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.
"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi
huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen
säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa.
Kumartukaa ja seuratkaa minua."

41. Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen
jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan
rintasuojan reunaa alempana.
Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa
itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt
pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja
kysymyksiä.
Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se
nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella
puolella marmoritemppelin juurelle.
"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi
katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen
vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei
voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista
miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen
suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin
teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito:
"Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja
koetan estää heitä näkemästä teitä."
"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka
vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui
mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos
taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta.
Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."
Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän
jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian
sivuseikoista.

42. "Paremman keinon? Minkä sitten?"
Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi
vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä
laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.
"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea
kohti.
"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin
kohdassa on vettä parisen syltä."
"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua
sellaisesta paikasta etsimäänkään."
Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.
"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt
vihdoinkin…"
Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli
kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta
vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.
Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä
vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä
puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin
oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti
niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana
rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja
laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja
sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.

43. Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa
ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli
neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota
Uroshirven majalasta.
"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin
olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"
"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.
Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat
sotilaita muutaman askeleen päässä.
"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään
miehentapaista tänään."
Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut,
nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien
tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta
kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä,
samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon
yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä
arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään
loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä
oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä
silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen,
toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja
keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli
herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.
Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla
messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen

44. purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin
kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin
viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän
näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat
silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se
tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.
"Älä naura, Castruccio."
Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona
olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli
neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"
Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"
"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on
tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."
"Näittekö hänen tulevan?"
"Näin aivan selviä merkkejä siitä."
"Mitä merkkejä?"
Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän
ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.
"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."
Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy.
Olen täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."
"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.

45. Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo
suljettua puutarhaa. "Temppeliin!"
Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli,
herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."
Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne
tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan
korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."
"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."
"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."
Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne
ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti
musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin
senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme
kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."
Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi
sotilailleen, nousten marmorisillalle.
Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa
kanssa. Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään
iloiseen joukkoon.
"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.
"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti
kapteeni kiukkuisesti.
"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."

46. Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin
hovimiesten hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen
korkeudelleen. Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt
miestä?"
"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?
Jatkakaa etsiskelyänne."
Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset
ja herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä,
vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"
"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä
mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni
tässä."
Kapteeni pudisti päätään.
"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin
ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo.
Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."
"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin
odottaen helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä
ja asemassa olevalta mieheltä.
"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten
huomasitte, olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan
kuitenkin vakuuttaa, ettei ole nähnyt ketään."
"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi
toinen.

47. Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan
kaikki mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."
"Siinä saitte", mutisi kapteeni.
Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta,
Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa
yksinkertaisesti 'en'?"
"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty.
Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni
unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla
kylmä."
Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen
palatsia kohti.
Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra
Castruccio torui häntä.
"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten,
mies, mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"
Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että
ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."
"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli
yksin. Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi
ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo
penkoivat koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi
te luulette tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"
"En luule mitään. Tiedän."

48. "Mitä sitten?"
"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.
Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."
"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin…" Hän sulki
suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että
madonna Valeria suojelisi rosvoa?"
"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"
"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi
Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan liiaksi
tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi kerrotte
hänelle kaiken mitä näette?"
Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.
Nuori sotilas silmäili heitä tovin.
"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.
He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon
saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt
päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli
jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.
Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan
hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät
illastamaan.

49. V luku.
RUHTINATAR.
Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja
kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi
märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa
myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei
uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle
maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa
heittäytymään uudelleen veteen.
Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa
ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.
"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien
rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu,
tarpeeton älykkäille."
Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman.
Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä
kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä
onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen
piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän
oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri.
Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin
tarttuvia.
Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen
naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut
sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan,

50. ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen
laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin
kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin
miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua:
cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen
ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin
menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina
pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää
vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta
tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja
vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti
häntä huolestuttamaan.
Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän
puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että
pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa!
Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri
senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän
ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen
teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono
sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?
Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään
pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan
melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin
takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi
livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.
Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui
mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi
penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi

51. hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän
ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka
äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti
nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja
freskomaalauksissa.
Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset
pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä
muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi
toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:
"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"
Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta
kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.
Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen
jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut
inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti
huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään
vedenrajassa.
"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni
huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään
ja tämän tovereita.
Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan
hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua
ripustettaisi kuivamaan."
Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi
mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia

52. vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."
Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään
huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen,
vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa
valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen,
leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista
näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen,
pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat,
nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa,
jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla
numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli
tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että
katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen.
Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo,
mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.
Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli
riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja
tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa
puolivalmiin freskomaalauksen.
Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt
musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen
väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut
tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä
puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan
nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä
häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset
pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta
vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa

53. nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä
kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen
täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava.
Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi
uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti,
miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei
sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi
hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät
vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle.
Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion
kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.
Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä
vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi
kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki
ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta.
Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja
kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin.
Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan
enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen
henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan
pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes
pelastamisen arvoinen.
Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun
nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen
seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.
Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman
hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja

54. hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi
kuin valettu.
Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:
"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"
Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä
laajenivat hämmästyksestä.
"Viestin?" kysyi hän hitaasti.
"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on
ser
Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon
kuluessa.
Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,
herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen
Montferratin ruhtinatar Valeria?"
Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi
ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos
hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli
elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut
täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja
sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä
usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi,
johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta
ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.
Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti
niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.

55. "Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä…"
"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat
silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni?
Vastatkaa, mies!"
"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut
säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun
ripustettavaksi."
Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin
se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana
neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän
tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.
"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako… Ei, ei. Ette voi olla
vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te
sitten olette?"
"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii
elämää.
Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."
Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja
mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme
ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun
vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar
pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen.
Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.
"Luulin…" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain
katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä,

56. herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on
meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.
Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön
koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle,
vertaiselleen.
"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio
korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen
pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin,
jos haluatte…"
Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä
mainitsin nimiä."
"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän
näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia
kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen.
Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini
täällä kokonaan."
Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa
teihin ehdottomasti…" Hän vaikeni.
Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte
vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet,
jotka nyt olen unohtanut."
"Mitä? Uhkaatteko?"
Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi
arvanneensa oikein.

57. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookfinal.com