satulasepän hajun, mutta ei katsahtanut ylös. Skarlie haasteli kauan
yhdentekevistä asioista, niin että tyttö jälleen alkoi hengitellä
tyynesti, uskalsipa vihdoin katsahtaakin häneen, joka istui siinä
etukumarassa savutellen. Hän näki satulasepän kaljun pään, tuuheat
kulmakarvat ja tylppänenän nykermän, sitten hänen suuret kouransa
ja niiden niin omituiset kynnet, ne kun näet somanmuotoisina piilivät
syvällä lihassa, joka taas kaikkialta, siis myös edestäpäin ympäröi ne
vahvalla, pyöreällä kehyksellä. Etuisimmasta päästään ne olivat
likaiset — seikka, josta opettajatar, jolla itsellään oli kauniit kädet, oli
varoittanut oppilaitaan ikäänkuin kuoleman synnistä. Magnhild
katseli niitä punertavia, yksitellen törröttäviä ihokarvoja, jotka
kauttaaltaan peittivät noita kouria. Mies oli hetken aikaa ollut ääneti,
mutta ikäänkuin tuntien olevansa tarkastuksen alaisena, oikaisi hän
itseään ja ojentaen hymysuin toisen karvanyrkkinsä neitoa kohti ja
sanoen: "Niin vain, Magnhild!" laski hän sen kumppalinsa molempain
käsien peitoksi. Neitoa tärisytti kauttaaltaan, ja heti jälestä istui hän
ikäänkuin hervottomana. Hän ei kyennyt liikahtamaan, ei osannut
ajatella muuta kuin että suuri merirapu oli tarttunut häneen. Miehen
pää tuli lähemmäs, silmätkin olivat kuin hummerin, ne pistivät. Sitä
Magnhild ei vielä koskaan ollut niissä nähnyt, hän karkasi pystyyn.
Skarlie jäi istumaan. Magnhild ei katsonut taaksensa, vaan alkoi
askaroida, siinä missä seisoi, järjestellen loppuosaa
käsityötekeleitään. Ei hän siis jättänyt huonetta missään
tapauksessa, hetkisen perästä mies sen jätti.
Opettajatar puki Magnhildin seuraavana päivänä; rouvakin oli
mukana, hän sanoi sen häntä ilahuttavan. Magnhild antoi kaiken
tapahtua liikkumatta, äännähtämättä, kyyneltä itkemättä.
Samoin vierassuojassa. Hän istui liikahtamatta. Häneen oli tullut
lisää jotakin uhman näköistä. Muutamia neitsyeitä ja torppareita istui