emmekä aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua —
tai ei ainakaan niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."
"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen
selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että
jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet
kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."
"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille
tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet saapua,
sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews joutui
puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut hänelle
likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti minulle
kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara on
pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri,
leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch
puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja
kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli
meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes
pakanalasta, vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku
sisarista tahtoisi majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi
ja pitäisivät vielä pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch
panisi syyrialaisen puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja
ulkomaalaisia esineitä. Sitten hän odotti ja odotti, eikä kukaan
hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch toisti saman uudelleen, ja selitti,
minkä vuoksi hän halusi viipyä, ja jokainen näki hänen pitävän sitä
velvollisuutenaan. Juuri silloin rouva Robinson kuiskasi minulle, että
lähetyssaarnaajat tulivat aina kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei
isoisä koskaan sallinut heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt,
että tädit olivat lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän
täällä ole ollut ketään matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä