Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian,
mutta varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja
sanoi:
"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas
saisimme nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään
tahtoisimme, isä ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo
senkin päättänyt?"
"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.
"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on
sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata
nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."
Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian
kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä
muuten saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."
Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin
kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti Klaara
hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti tunturilla
panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa. Lahjat Heidille
oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä neiti Rottenmeierin
piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta nyt oli hän
parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä varsin pian.
Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo
seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten
kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä
tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.