onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden
iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.
Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat
hajosivat kukin tahollensa. "La piéce est finie, allons souper!"
[Näytelmä on lopussa, käykäämme aterioimaan.]
Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä?
Sukkeluuden, elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja
häijynkurisuuden sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan
rehellisemmästä, vaan samalla myöskin karkeammasta tavasta
kulkea kyynärpäillä sysimällä eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia
kustavilaisia, jotka pitivät tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä,
eivätkä koskaan olisi mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina
kohteliaasti hymyillen kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen
itsellensä kuitenkin oikeuden nauraa hänen kustannuksellansa
seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan katsantokannan tyhjyys
ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa jutuissa Bellmanista,
rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja lukkareista, samalla
kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät paikoillaan ihmisten huulilla.
Ylistetty filosofia, josta Leopold sanoo, että "harmaantunut filosofi on
ihmiskunnan kuningas", hukkui oman kieltämyksensä tyhjyyteen.
Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja Mozartin mukana; uusia siemeniä
iti erämaan hiekassa. Mutta niin läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n,
Kustaa III:n, Voltairen ja Rousseaun aikakauden elämänydin, että
kaikista näistä suurista sanoista ja loistavista tulevaisuudentoivoista
ainoastaan kaksi puhkesi kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen
jälkeen, — luonnontiede, sen helmalapsi, ja vapaudenaate, sen
nuoruuden unelma, nämätkin molemmat, ei sen johdosta, vaan siitä
huolimatta, että ne olivat itäneet ajan hiekassa.