itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi
emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi
itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme
luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa
vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee
tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan
viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken
kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja
lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton
sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa
vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin
kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni
kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa
ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni,
niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja
avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on
liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala…
Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:
— Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen
aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi,
käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan
kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät.
Se on se — eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei
sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi
uhrautua — ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima… Näin on
ainakin minun laitani… Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen.
Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään
sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan,
että sinä sittenkin rakastat minua, Runar…