"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään,
"mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."
"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas.
"Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi teidän
paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän palanneen
linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon tarkoittavan teitä.
Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä Artoisin kreivin tai jonkun
muun irstas elämä, niin ymmärrätte hyvinkin, etten minä siitä välitä."
"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.
"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen
näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta,
niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun ette
ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään
tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia, kuten
luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä
enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."
Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä
vähitellen tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui,
vaan siksi, että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua
varten, joka hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan
tuskin vielä oikein alkanutkaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette
näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä
oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa
outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen
kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta
erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette