josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen.
Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.
Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen
purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä
aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset
intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa;
ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä
hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko
menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön
sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin
piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän
mielessään, kun luki sävellyksiään:
— Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut
tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot
tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "maailman
ja elämän kuvaamattoman arvoituksen", kuten Goethe sellaista
kutsui, "demoonisten voimien" valtaan, joihin nähden hän oli
varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.
Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee
aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään
itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni
ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen,
niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat.
Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää.
Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.
Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut,
sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, — mutta pelastunut.
Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.