— Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut
tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan
tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko
olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta,
että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se,
jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet
antanut minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja
nousta, muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta
tehdä. Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä,
kun kaikki on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on
hedelmänsä kantanut ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen,
että minustakin nyt jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan
siitä häntä, tuota, jonka olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin
lujasti uskonut siihen, että minustakin voi tulla hänen arvoisensa.
Minä en ole tarvinnut elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että
joku minuun uskoo ja sen kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä
sitten se suuri ja voimakas on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni
valmiiksi kätkenyt. Minä tunnen nyt, että minä olen herännyt,
herännyt! Minä elän, elän ja minä tunnen elämän arvon niin
täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen meille antanut olet, tuon suuren
rikkauden, joka on elämä, jotta me sen myöskin rikkaasti eläisimme.
Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan
toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.
Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen
pimeään ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä
rakastan sinua!