Nähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen
mukaan: "Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja
hedelmiä ja erittäin hienoja kukkaiskimppuja."
"Herra Rosenqvist", sanoi Angela, "ettekö muista Elsaa, teidän
pientä kukkaistyttöänne?"
"Elsa", hän sanoi, "siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että
kaikki on jo mennyttä minulle."
"Mutta", sanoi Angela, "ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä?
Kirjoittihan hän monta kirjettä."
"En milloinkaan", vastasi hän; "siinä tapauksessa niitä on salattu.
Lapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on
poissa."
Angela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin,
ja hän koetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni
kukkaistyttö olivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko
pysyi aina siinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja
että se oli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui
siitä, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja
niistä kohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää
selvitä ja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. "Jos olisin tämän tiennyt
ennen", hän lausui, "olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon
vaivoja. Mutta he olivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan
hänellä itselläkin kyllä kärsimistä." Sitten hän kertoi, että hänen
vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä
surua, että hän tiesi poikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan
varkaan. Kohta sen perästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi,
eikä koskaan enää parantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa,