muurein järjestävät sotarinnan, sill' oikean suojeli virta;
vahtien kaivannoit' avaroita he synkkinä seisoo 470 tornien
huipuill': liikutti heit' urosten ivatut päät, tunnetut liiankin, kun
ne tiukkuvat mustoa visvaa. Kautt' aran kaupungin sill' aikaa
siivekäs Maine kiitää kertomahan sekä Euryalon emon korviin
ehtivi. Tuostapa koidon luist' eros äkkiä lämpö, 475 sukkulat
kirposivat käsistään kutomuksensa purkain. Kiitääpi katalainen
ja oihkaten naisehikkaasti muureillen väen keskehen
syöksyypi hajahapsin hurjana ens: ei miehiä tää eik' vaaroja
eikä keihoja muista, täyttää mut valituksilla taivaan. 480
"Täänk' sinust', Euryalus, näen vain? Vai sie minun myöhän
vanhuuden tuki näin minut yksin jätteä taisit, julmuri! Eik'
hätihin edes moisihin lähtenehelle jäähyvästiks katalaa
emoaan puhutell' ole suotu! Oudolla maalla sa, voi, Lation
verikoirien, lintuin 485 saalihiks jäit virumaan! Sua en, emos,
haudata saanut juhlallisest enk' sulkea silmäs enk' haavojas
pestä, verhot' en vaatteella, mitä päivät ja yöt hätimmästi
joudutin, naisekkait' asettain surujain kutomalla. Minnekä
saan? Jäsenet mikä maa sekä silvotut raajat, 490 runnotun
ruumihin säilyttää? Tuonk', poikani, mulle itsestäs vain suot?
Tätäkös merin, maisin ma etsin? Surmatkaat ma, jos säälitte
yhtään, keihonne kaikki paiskatkaat minuhun, Rutulot, minut
tappaen ensin, tai, jumalain isä valtias, armahda sie, sysätkös
tää 495 vainottu pää, vasamallasi paiskaten, Tuonelan maille:
kosk'en muuten ma voi lopettaa katalaa elämääni!" Tuostapa
itkustaan sydän heltyi, synkeä kuului kaikilta huokailus:
lamauntuvat taistohon voimat, raueten ratk. Surun kiihottajan
sen Idaeus ja Aktor 500 Ilioneyn komennosta ja haikeast
itkevän Julon tempoavat, käsillään hänet korjatakseen
majahansa. Torvenpa hirmuinen torahdus remahtain etähältä