Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista unta nauttivat, eivät
kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita ruumiin tahi sielun
vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa jäsenissä tauti polttaa,
joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto riistää rauhan sydämestä ja
unen silmistä, — mitä tuntilyönnit niille puhuvat? — Ovatko ne
armottomia matkapylväitä, joista nuo onnettomat huokaillen
laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut ja kuinka pitkä jo tuska
sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava polku? Tietävätkö, että
noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava, on heille oleva
rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on astuminen,
kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, — ja
vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, — raukat? — Onnellinen
sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon
maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! — Onnellinen sinä, — jos
kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe ja huoli,
jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! — Tunnethan toki toivosi
perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan sormi, joka
sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee sydämesi lyönnit
ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee kyyneleet
silmistäsi, — Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee sinua
varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli kärsivällinen
ja toivo alati! —
Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti
verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen
sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia
hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli olisi
joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa. Mutta ei
tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat liikkumattomina
ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta, joka vuoden
juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään pystyttänyt, oli