luostarin kyökkiin, soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No,
enpä voi sanoa, että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä
katsokaas, me menimme naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme
myllyn, josta aina on riittänyt joku jauhovakka meillekin; ja kun
Juutilainen, jonka pyhä Henrikki upottakoon kaikkine joukkoineen,
surmasi minun Joonas parkani Pyhän Kaarinan yönä Turussa
[Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509], sain minä myllyn
arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon armollista
abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni yhtä
täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä
tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue avea ja credoa, kuten
muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte
luottaa sanoihini.
— En epäile sitä, — puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen
oluttuopistaan; — ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri muori,
jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin Joonaksenne
joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
— Iästä ei haittaa, — vastasi Inkeri vähän nyreästi; — ja kiitos
pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi
mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni
tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari
Gervasius, mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän
tulee isäänsä, eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta
pyhät armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii,
hän rautaa saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii…
Mutta katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän
kuljeskelee päivät pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös
ymmärrä tervehtiä risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?