Kalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa,
saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta,
kunnes varmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa
ja muita tarvikkeita perheelleen.
Heti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä
käristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin paistuneen
käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin kalat oli
käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan kaunis
nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut kukikkaaseen
satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista helmistä sommiteltu
kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset rannerenkaat ja kädessä
myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti suuresti hämmästyttäen
keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta tyrmistyneenä, ja lausui
hipaisten yhtä kaloista varvullaan: — Kala, kala, täytätkö
velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen toisti sanat, ja
silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja virkkoivat: — Kyllä,
kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos te maksatte
veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me
yllätämme ja olemme tyytyväiset.
Heti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi
paistinpannun kumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla
sulkeutui ja muuttui entiselleen.
Keittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan
toinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi
niiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä
sulttaanille. — Voi, hän vaikeroi, — kuinka minun käy? Jos kerron
sulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan
raivostuu minulle!