"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen,
puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin
hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"
"Kaikki-käy-hyvin?"
"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin.
Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä… muuten se on
hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta on aina
saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan surullisia tai asiat
eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin vihaa kyyneleitä,
torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on vähällä purskahtaa
itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee, sulkee toisen silmänsä,
raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti nauravan, että
katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha velikulta', sanoo
François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin. Ei saa olla
millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan lohdutettuja, niin
Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on tehnyt tehtävänsä."
Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti,
mutta sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka
kalvoi hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden
aikana menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä,
kantanut surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut
saanut hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla
lasta vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli
häneltä riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen
varttuvan ja kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea.
Kaikki, mikä ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä
pulppuilemaan joka päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis
häneltä jäänyt tuntematta.