A History Of Light The Idea Of Photography Junko Theresa Mikuriya

A History Of Light The Idea Of Photography Junko
Theresa Mikuriya download
https://ebookbell.com/product/a-history-of-light-the-idea-of-
photography-junko-theresa-mikuriya-50237532
Explore and download more ebooks at ebookbell.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
A History Of Light Colour Measurement Science In The Shadows Sean F
Johnston
https://ebookbell.com/product/a-history-of-light-colour-measurement-
science-in-the-shadows-sean-f-johnston-904628
A History Of Color The Evolution Of Theories Of Light And Color Robert
A Crone
https://ebookbell.com/product/a-history-of-color-the-evolution-of-
theories-of-light-and-color-robert-a-crone-51138320
The Language Of Light A History Of Silent Voices Gerald Shea
https://ebookbell.com/product/the-language-of-light-a-history-of-
silent-voices-gerald-shea-50349976
The Language Of Light A History Of Silent Voices Gerald Shea
https://ebookbell.com/product/the-language-of-light-a-history-of-
silent-voices-gerald-shea-46398078

Chapel Of Extreme Experience A Short History Of Stroboscopic Light And
The Dream Machine John Geiger
https://ebookbell.com/product/chapel-of-extreme-experience-a-short-
history-of-stroboscopic-light-and-the-dream-machine-john-
geiger-2177928
The Victorian Eye A Political History Of Light And Vision In Britain
18001910 Chris Otter
https://ebookbell.com/product/the-victorian-eye-a-political-history-
of-light-and-vision-in-britain-18001910-chris-otter-51438946
The Light A History Of The Movement For Progressive Literature In The
Indopakistan Subcontinent A Translation Of Roshnai Sajjad Zaheer
https://ebookbell.com/product/the-light-a-history-of-the-movement-for-
progressive-literature-in-the-indopakistan-subcontinent-a-translation-
of-roshnai-sajjad-zaheer-22987040
The Victorian Eye A Political History Of Light And Vision In Britain
18001910 Chris Otter
https://ebookbell.com/product/the-victorian-eye-a-political-history-
of-light-and-vision-in-britain-18001910-chris-otter-4139504
There Was A Light The Cosmic History Of Chris Bell And The Rise Of Big
Star Rich Tupica
https://ebookbell.com/product/there-was-a-light-the-cosmic-history-of-
chris-bell-and-the-rise-of-big-star-rich-tupica-48986196

A History of Light

Also available from Bloomsbury
Th e Cultural Promise of the Aesthetic, Monique Roelofs
Th e Curatorial: A Philosophy of Curating, edited by Jean-Paul Martinon
Techne Th eory, Henry Staten
Th inking in Film, Mieke Bal
Th e Politics of Aesthetics, Jacques Rancière
Reparative Aesthetics, Susan Best

A History of Light
The Idea of Photography
Junko Theresa Mikuriya

BLOOMSBURY ACADEMIC
Bloomsbury Publishing Plc
50 Bedford Square, London, WC1B 3DP, UK
1385 Broadway, New York, NY 10018, USA
BLOOMSBURY, BLOOMSBURY ACADEMIC and the Diana logo are
trademarks of Bloomsbury Publishing Plc
First published in Great Britain 2017
Paperback edition ﬁ rst published 2018
© Junko Theresa Mikuriya, 2017
Junko Theresa Mikuriya has asserted her right under the Copyright,
Designs and Patents Act, 1988, to be identiﬁ ed as Author of this work.
Cover Photograph by Junko Theresa Mikuriya,
‘Eight Hours of Sleep 12:30 am–8:30 am’
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced or
transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including
photocopying, recording, or any information storage or retrieval system,
without prior permission in writing from the publishers.
Bloomsbury Publishing Inc does not have any control over, or responsibility for,
any third-party websites referred to or in this book. All internet addresses given
in this book were correct at the time of going to press. The author and publisher
regret any inconvenience caused if addresses have changed or sites have
ceased to exist, but can accept no responsibility for any such changes.
A catalogue record for this book is available from the British Library.
ISBN: HB: 9781474254175
PB: 9781350084575
ePDF: 9781474254199
ePub: 9781474254205
A catalog record for this book is available from the Library of Congress.
Typeset by Fakenham Prepress Solutions, Fakenham, Norfolk NR21 8NN
To ﬁ nd out more about our authors and books visit
www.bloomsbury.com and sign up for our newsletters.

In memory of my mother Mary Kwok Chiu Tse
and His Holiness Grandmaster Lin Yun

Contents
Acknowledgements viii
Notes on References ix
Introduction 1
1 Plato’s Allegorical Camera-cave 11
2 Plato’s Chora and the Uneasy Place of Photography 33
3 Iamblichus’s Receptacle of Light 57
4 Photographing the Divine: Philotheos of Batos 83
5 Marsilio Ficino: Light and Photosensitivity 95
Coda 121
Notes 127
Bibliography 159
Index 169

Acknowledgements
Th is book would not have come into being without the guidance and support
of Howard Caygill and John Hutnyk, whose erudition, intellectual rigour,
insightfulness and generosity have continued to inspire me. I would like to
thank Peg Rawes and Scott McQuire for their extensive and detailed comments
on an earlier version of this project. I am also grateful to Scott Lash for his
interest in my work. Th e Centre for Cultural Studies at Goldsmiths University
of London provided me with a nurturing and stimulating environment for
intellectual growth. I would like to thank Sean McKeown, Joel McKim, Lisa
Power, Craig Smith and Benny Lu. I am also deeply grateful to James Burton
for his encouragement, generosity and friendship, and for the many inspiring
discussions that we’ve had about this project in its earlier incarnations. I would
like to thank Peter Bennett, Mark Cousins, Garin Dowd, Michelle Henning,
Jon Kear, Linda Lai, Aphrodite Papayianni, Grant Pooke, Ben Th omas, Nancy
Tong, Hector Rodriguez and Peter Whelan for their support and belief in me.
I would also like to acknowledge the editorial guidance and support of Liza
Th ompson and Frankie Mace at Bloomsbury and Stéphane Toussaint for some
helpful comments on one of the chapters. Parts of Chapter 1 formed the basis
of an article that appeared in Stimulus-Respond (October 2007). I would like to
thank the editor for permission to re-use some of this material.
I owe a great deal to my sister Frances for her love and sustenance; her
strength and willpower serve as an inspiration that constantly spurs me
onwards. I am grateful to Her Holiness Khadro Crystal Chu Rinpoche for her
encouragement and guidance throughout the years. I am deeply indebted to
His Holiness Grandmaster Lin Yun, whose infi nite wisdom, compassion and
love are like the rays of the sun. Th is book is dedicated to him and my mother.

Notes on References
Unless otherwise indicated, all references to the Platonic Dialogues are drawn
from Th e Collected Dialogues of Plato: Including the Letters, ed. Edith Hamilton
and Huntington Cairns. 11th edition, Princeton: Princeton University Press,
1982. Th is includes Phaedo, trans. Hugh Tredinnick; Republic, trans. Paul
Shorey; Sophist, trans. F. M. Cornford; and Timaeus, trans. Benjamin Jowett.
In Chapter 3, DM refers to Iamblichus, De mysteriis, trans. Emma Clarke,
John M. Dillon and Jackson P. Hershbell, Writings from the Greco-Roman
World 4. Atlanta: Society of Biblical Literature, 2003.

Introduction
Photography is diffi cult (chalepon). Elusive both theoretically and materially,
it is oft en described as having no identity of its own. It is treacherous – at
times it hides behind its object of depiction, other times concealing itself
underneath its bedazzling technical splendour. Its apparent instability belies
its generosity; its hospitality is such that its boundaries are porous and
mutable, inviting the encroachment of others. Hence photography is oft en
considered to be overly reliant upon its surroundings; attempts to defi ne and
to theorize photography would reduce it to a set of cultural, social, political
or technological productions, identifying its history solely as the development
of the photographic camera, or the inevitable outcome of a changing aesthetic
sensibility.
As a topic of enquiry, the history of photography has produced a vast corpus
consisting of divergent strands. Some of these titles are recognized as classics in
the fi eld, such as Th e Origins of Photography by Helmut Gernsheim, Beaumont
Newhall’s Th e History of Photography and Georges Potonniée’s Th e History of
the Discovery of Photography. Th ese works present a historical narrative of
the medium through the fi gure of the grand photographer, the evolution of
artistic and photographic movements as well as the development of various
fi lm and camera technologies. Th ey also tend to prioritize a historical account
of photography which is told through an established canon of photographers
while overlooking the usage of photography in other domains. However, there
are also historical studies that place a stronger emphasis on the cultural and
social implications of the photographic medium, such as Michel Frizot’s Th e
New History of Photography, Jean-Claude Lemagny and André Rouillé’s A
History of Photography and Mary Warner Marien’s Photography: A Cultural
History. Any attempt to write a history or theory of photography would have
to address the challenges presented by the ubiquity of the photographic image
and the changing forms of its technological manifestations. To fi nd productive
ways to engage with the photographic medium, photo historians and theorists
have drawn upon discourses in psychoanalysis, feminist theory, literary studies,
art criticism, deconstruction, Foucauldian historiography, Marxism, semiotics,
cultural theory and other disciplines.

2 A History of Light
What all of these works have in common is the recognition of the camera
obscura as the site of origin of the photographic camera and the necessary
condition for the production of the photographic image. When constructing
a genealogy of photography, the camera obscura is frequently considered as
the technical apparatus that gave rise to the photographic camera. Th is is, for
example, refl ected in the title of a 1955 work by Helmut and Alison Gernsheim,
Th e History of Photography from the Earliest Use of the Camera Obscura in the
Eleventh Century up to 1914. As a technical process, the invention of photog-
raphy is usually situated around the 1820s, with Joseph Nicéphore Niépce’s
heliograph View from a Window at Gras (c. 1827) marking the moment that an
image can be captured and fi xed successfully inside a camera obscura. Further
chemical experimentations led to several independent inventions that emerged
around the same time – in France, the daguerreotype (Louis Jacques Mandé
Daguerre) and l’eff et positif or the direct positive (Hippolyte Bayard), and in
England, the calotype (William Henry Fox Talbot). However, as Geoff rey
Batchen has shown in Burning with Desire, the history of photography is much
more complex; instead of a single origin, Batchen suggests that photography is
the outcome of a particular set of cultural conditions and aesthetic sensibility to
emerge at the end of the eighteenth century. Before we look at Batchen’s work,
it might be worthwhile to examine some of the problems arising from attempts
to theorize or conceptualize photography.
Th e ubiquity of the photographic medium – how it is entrenched in every
aspect of our lives – contributes to the seemingly nebulous character of the
photograph. In Camera Lucida, Roland Barthes, describing his ‘ontological
desire’ to search for what Photography is in ‘itself’, writes: ‘[S]uch a desire
really meant that beyond the evidence provided by technology and usage, and
despite its tremendous contemporary expansion, I wasn’t sure that Photography
existed, that it had a “genius” of its own.’
1
Barthes’s comment refl ects the
anxiety that arises from attempts to conceptualize and locate photography.
Th irty years on, the question of ‘what photography is’ still constitutes a topic of
heated discussion, as seen in a round-table discussion chaired by James Elkins
at University College Cork, Ireland in 2005.
2
Th e ubiquity of the photograph
is undoubtedly a source of this problem as highlighted by Sabine Kriebel, in
an essay that appears in the same volume as the edited transcript of the panel
discussion in Cork. Kriebel asks what we should consider when writing about
the photographic medium: is it photographic practice, the photographic object,
its function or the genre of photography (such as documentary, landscape, fi ne
art, portraiture, or snapshot)?
3

Introduction 3
In those early years of photography, following François Arago’s decla-
ration in 1839 to the Académie des Sciences, presenting the daguerreotype as
France’s gift to the world, photography was immediately incorporated into the
fabric of the social structure of the time. Th e photographic image infi ltrated
portraiture (replacing miniature painting), astronomy, tourism (postcards,
stereoscopic images), pornography, medicine and criminology (classifi cation of
criminal types). If the pervasive characteristic of the photograph is described
as a radiating light upon its inception, literature from the nineteenth century
oft en comparing photography to the sun, perhaps it is precisely this blinding
brightness that constitutes the elusive nature of the photographic medium,
making it a diffi cult subject to write and theorize about.
Th ese uncertainties regarding photography’s identity are played out in
various ways. For example, John Tagg turns Barthes’s ontological concern for
photography’s lack of identity into the basis for an examination of it as a social
and cultural technology. In his work on photography’s complicit relationship
with the political apparatus and its role in the construction of the individual and
the state, Tagg examines photography solely as a technological tool defi ned by
a set of social and cultural practices. In Th e Burden of Representation, he writes:
Photography as such has no identity. Its status as a technology varies with the
power relations which invest it. Its nature as a practice depends on the institu-
tions and agents which defi ne it and set it to work … Its history has no unity. It
is a fl ickering across a fi eld of institutional spaces. It is this fi eld we must study,
not photography as such.
4
Looking at photography uniquely through the perspective of technological
production, ‘across a fi eld of institutional spaces’, is problematic and restrictive
because it gives priority to photography’s effi ciency as a technological tool and
the ways in which it is embedded within the system of its production and usage.
Furthermore, Tagg’s statement is indicative of a reductionist attitude towards
the medium and presumes an absence of photography’s being. Mary Price in
Th e Photograph: A Strange, Confi ned Space presents another viewpoint drawing
upon literary studies; she observes that ‘photographs without appropriate
descriptive words are deprived and weakened, but that descriptions of even
invented photographs may adumbrate a richness of use that can extend the
possibilities of interpreting actual photographs’.
5
For Price, the photograph is
defi ned by its context; the subordination of the photographic image to language
is such that even the description of an imaginary photograph can be more
powerful than a real one if the latter is not accompanied by words.

4 A History of Light
As we have seen so far, it seems that photographic theory is unable to divorce
itself from the camera as a technological apparatus. A similar viewpoint is
refl ected by Joel Snyder, whose debate with Rosalind Krauss on medium speci-
fi city and the notion of indexicality continues to this day. Whereas Krauss is
interested in examining photography through the concept of the index or trace,
in particular its link with what Barthes calls the referent – the thing or person
photographed, for Snyder the photograph is nothing but pure construction
and has no connection with the natural world; the images produced by the
camera obey a specifi c set of rules that conform to Renaissance perspective.
6

Snyder’s viewpoint echoes that of Tagg’s, who rejects Barthes’s reading of the
photograph as ‘an emanation of past reality, a magic, not an art’.
7
Addressing
Barthes, specifi cally his search to fi nd the unique being of his mother through
photography, Tagg writes: ‘Th e photograph is not a magical “emanation” but
a material product of a material apparatus set to work in specifi c contexts, by
specifi c forces, for more or less defi ned purposes.’
8
Geoff rey Batchen’s work enables us to move beyond the restrictive discourses
of Snyder and Tagg by searching for the ‘identity of photography in the history of
its origins’.
9
In Burning with Desire, he proposes instead to look at the emergence
of the ‘desire to photograph’, before the offi cial announcement of the invention
of photography in the mid-nineteenth century. In his search for the origins of
photography, he singles out the last two decades of the eighteenth century as a
crucial moment, identifying a list of proto-photographers, ‘those who recorded
or subsequently claimed for themselves the pre-1839 onset of a desire to photo-
graph’.
10
He links the birth of photography to the rise of modernity, marked by a
crisis of representation in which new confi gurations of power and subject/object
relations are established. Th e uncertainty towards nature and its representations
is echoed throughout the early nineteenth century, where man is no longer seen
as a passive recipient but an active agent. Alongside the inventors of photography,
Batchen sees the writings of the poet Samuel Taylor Coleridge, the picturesque
theorist and classical scholar Richard Payne Knight, and the Reverend William
Gilpin as exemplifying the emergence of a new form of subjectivity where man
is simultaneously the subject and object of his knowledge.
Burning with Desire succeeds in revealing the ambivalent nature of the
origins of photography. By questioning the timing of photography’s conception,
the book can be seen as an attempt to rewrite photography’s history. What is
assumed to be of a fi xed origin, the discovery of photography, in fact possesses
multiple beginnings and cannot be attributed to a single individual.
11
Batchen
identifi es a specifi c period in history where certain discourses emerge which

Introduction 5
point to a shift in the organization of the human subject – the period that
directly precedes the invention of photography, noting the sudden irruption of
photographic-like discourses in art, literature and science in the era preceding
the 1830s: ‘Clearly it was only possible to think “photography” at this specifi c
historical conjuncture; photography as a conceptual economy thus has an
identifi able historical and cultural specifi city. Th is is why the principal question
… has been not “Who invented photography?” but rather “Within which
specifi c dynamic of cultural/social forces was it possible for photography to be
thought by anybody?”’
12
Batchen’s project, although admirable in many ways, still falls into a theori-
zation of photography that is bound up with its technological status. For his
rewriting of photographic history situates the origins of photography in the
late 1700s, thus identifying the medium as a product of a ‘modern’ sensibility,
arising from a crisis of representation. He writes:
Much more overwhelming in this regard is the vast absence, prior to this period,
of talk along the lines I have described. From a virtual dearth of signs of a desire
to photograph, the historical archive reveals the onset only in the last decade of
the eighteenth century of a rapidly growing, widely dispersed, and increasingly
urgent need for that-which-was-to-become-photography.
13
I disagree with Batchen’s argument that the thought of photography was only
made possible in the last decade of the eighteenth century. For to desire photog-
raphy is already to be conscious of it, or of something that is akin to it. Th is
sudden irruption of photographic-like discourse in art, literature and science in
the late 1700s is in fact the rationalization of photography. I argue instead that
the invention of photography is only the material manifestation of that which
has always existed.
Against the widespread tendency to associate the origins of photography
with the nineteenth-century inventions of Niépce, Daguerre, Talbot and others,
I argue that as a philosophical project, photography goes further back in time
than what is generally recognized as the period of its inception, the nineteenth
century. In fact, its presence can be uncovered right at the roots of Western
metaphysics, within discourses of magic, mysticism and spiritual practice.
Instead of locating the origin of photography at the site of the camera obscura,
I will complicate the history of the medium and suggest that intimations of
photography can be found in the core of Platonic and Neoplatonic thought.
One of the aims of this book is to question the all-too-ready dismissal of
photography by historians and critics as a medium with no inherent qualities,

6 A History of Light
the assumption of it being nothing more than a technological system of visual
representation based upon Renaissance perspective. To address the oft en-
reductive discourses on photography, I propose a diff erent way of thinking
about photography in terms of photagogia or the ‘evoking of light’. As I have
said, while Tagg, Price and others have all engaged with photography in
diverse and productive ways, refl ecting upon the various problematics of
photography, they oft en take the conditions that produced the object of their
critique as a given, thus omitting to examine the underlying reasons behind,
for example, photography’s apparent lack of identity, which, I argue, can be
considered as something other than the weakness of the medium but an
outcome of that which is much more complex. As a consequence, instead of
delving into the reasons underlying photography’s mutability, the volatility
of the photograph is oft en accepted as an a priori and one of the failings of
the medium. I suggest that the uncertainty experienced when confronting
the medium can be conveyed by the Greek word chalepon (χαλεπόν), a word
which frequently appears in the Platonic dialogues. I am inspired by John
Sallis’s use of the word in his reading of Plato. In Th e Verge of Philosophy he
writes: ‘How, then, is it possible to read Platonic dialogues together in a way
that is both critical and productive? What needs, above all, to be stressed
can perhaps best be expressed by a word found oft en in these texts, the word
χαλεπόν’.
14
Th is book attempts to explore that which lies behind photography’s diffi -
cultness (χαλεπότης), by examining how photography is already implicated in
Western thought, before the arrival of its technical regeneration as the photog-
raphy with which we are all familiar. By showing how photography has always
been parasitic upon the history of philosophy and by uncovering the dreams
of photographein concealed within theurgy and mysticism, I hope to open up
new possibilities in reading photography, which in turn will shed light on the
ways in which we refl ect upon the history of Western philosophy. Both Barthes
and Benjamin have alluded to the presence of magic in their encounters with
photography; these observations have curiously gone unnoticed or perhaps even
been deliberately overlooked by subsequent thinkers.
15
As we have seen earlier,
Barthes describes the photograph as ‘an emanation of past reality: a magic, not
an art’.
16
Benjamin, in his essay ‘Little History of Photography’, notes the ‘magical
value’ of the photograph, which painting cannot produce.
17
It is interesting that
indexicality, the trace or imprint, seemingly the basis for the realist perspectives
so oft en associated with photography, also seems to evoke this sense of magic
for these thinkers. What is this wonderment of photography? Is it driven by the

Introduction 7
longing (ephesis ) for the divine; does it coincide with the Neoplatonic dream of
achieving homoiōsis theō?
I argue that the history of Western philosophy can be read as the movement of
photagogia (φωταγωγία) or the ‘evoking of light’, a term used by the Neoplatonic
philosopher Iamblichus. Th e history of philosophy is an appropriate host for the
photagogic, since light occupies a privileged place in its fi gures of transcendence.
Th e presence of light pervades philosophy’s own origin myths, from the sunlight
in Plato’s cave allegory, the oscillation between light and night in Parmenides’s
poem ‘On Nature’, to the light of creation in the Corpus Hermeticum, not to
mention philosophy’s historical obsession with representation and refl ection.
18
Th e writing of photographic history is inseparable from the writing of a
history of light. Photographein brings out the strange traces of the absolute
contained within the wider practice of photagogia. As I looked into the early
writings on light, I noticed something that began to reveal itself – the constant
presence of divine light (a photophania that is also a theophania and agath-
ophania).
19
In the Republic , Plato refers to light as a third kind (triton genos) that
constitutes the conditions of seeing. Socrates says: ‘Th ough vision may be in the
eyes and its possessor may try to use it, and though color be present, yet without
the presence of a third thing specifi cally and naturally adapted to this purpose,
you are aware that vision will see nothing and the colors will remain invisible’
(507e). Another fi gure which frequently makes its appearance in this book is
the sun – the sun as representative of the transcendental Good in the sensible
world, as manifestation of the Divine and as the residing place of the hidden
primordial light. As Derrida remarks in his essay ‘Demeure, Athènes’: ‘Toute
photographie est du soleil.’ (‘Every photograph is of the sun.’)
20
In the following chapters, I will attempt to reconstruct a genealogy of phota-
gogia of which photography, now a dominant way of collecting light, is an
example. I hope to show that photography, understood as a mode and practice
of photagogia, has always existed prior to its ‘invention’, deeply embedded
within the roots of Western metaphysics, in practices of mysticism and magic,
waiting to surface and to be revealed. Th is book off ers a history of photography
that departs from the more conventional, technologically oriented accounts of
the medium. My aim is not to replace these other narratives but, instead, to
suggest ways of rethinking photography’s ontological instability in a manner
that is not reductive to the medium, to move away from the critical studies
that tend to overlook, suppress, or deny photography its ontology. Perhaps
there is something of the chora in this book’s uneasy relationship to conven-
tional discourses on photography, for it is part of the nature of this project

Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli
nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.
— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin
Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista
tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa,
minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko
heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack
Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy
pronto…
— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones
anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä
olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin
erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään
tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa
naimisiin, kun tapasin Wahnan —
— Tuon lutkan, sihahti Sarah.
— Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä
ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua
kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta
Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli
lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja
minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen
ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen,
missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten
tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten
minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja

ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita
linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin
ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten — kuten jollain niistä verisistä
rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.
Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu
loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille
kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä
kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.
Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän
jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.
— Mitä pirua — aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja
me
tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin
Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö — ja voitte uskoa kun sanon,
että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon
kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa
tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän…
Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka
hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka
uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.
— Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan
sähähdyksen, mutta jatkoi heti:
— Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin;
tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen
selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin

käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin
ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään,
pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään….
— Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.
Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut
keskeytystä.
— Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille,
laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo
ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi
havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.
— Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän
vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne
suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar….
— Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan
päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään.
— Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei
vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin
ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se
teidän täytyy myöntää.
— Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä
rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme
tehtävänä on raapia sinut siitä pois.
— Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin
hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut

mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!
Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut
minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: — Jos ei olisi ollut, niin
luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?
— Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi,
minähän tässä kerron. — Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio
jäädä tänne koko yöksi?
— No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun
haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi
mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet
ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut
jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi
sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet
kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin
hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet
sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten
koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa.
Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen,
mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa
totta.
Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen
puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän
suhteen.
— Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin
ja istutin hänet viereeni.

— Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones
huomautti.
— Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr
Jones. — Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut
kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi
pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.
— Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme
Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui
tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka
paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.
— Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja
siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun —
meihin — niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut
hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. — Painu tiehesi,
sanoin minä hänelle pronto (mrs Jones muistutti itsestään
vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah,
minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.
Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja
tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.
— Eniten suututti minua Sethin pilkka. — Te ette voi karistaa
häntä niskoiltanne, sanoi hän. — Te olette pelastaneet hänen
elämänsä… Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä… Mutta tyttö
uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi
hän. — Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä
tiedätte.

— Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli
suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut
kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.
— Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin
hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon
ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet
sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi
käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin
minä tehdä? —
Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi
mrs Jones ymmärtää, että hän kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä.
— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin
ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä
helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei
saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon
päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän
oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma.
— Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin
isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut
kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän
hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota
vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin
kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja
hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä
tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja
koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä

laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten
minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia
naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön
puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui
minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin
kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia
sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta
mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti
mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat
tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti
tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan
tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän
suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei
käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain
sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei
viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän
hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin
esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi
pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli,
mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään
ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille
vierailemaan.
— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri
tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan —
pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni
ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä
ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika.
Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei

hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista,
ennenkuin poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en
häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren
kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se
siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli
viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun
ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun
täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.
— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me
istuimme takkavalkean ääressä…
— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat
takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.
— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon,
selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin
oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.
— Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä,
laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla.
Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen
huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi
polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin
metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää
kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko

toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä.
Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja
ukko vastasi hänelle. — Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi
hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja
hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun
omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata
ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.
— Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää
kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta
Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten
jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni.
Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen
Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten
yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja
meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."
— Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun
aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä
suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi
koko ajan minua suurilla silmillään.
— Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme
tottuneet siihen.
— Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen
mielenkiintoa, — mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen
väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni.
Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit
rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.

— Ja sitten saivat asiat toisen käänteen — erään sattuman vuoksi.
Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut
minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin
voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja
asianajajat kaiken — en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin
on minun niskoillani kuoletuslainoja.
— Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen
ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta!
Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin
itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille — enkö
kirjoittanut, Sarah?
— Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa
hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.
— Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti
häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen
kultakimpaleen, jollette matkusta. — Myöhäistä, sanoin minä, ja
kerroin hänelle minkävuoksi.
— Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa,
huomautti mrs Jones jääkylmästi.
— Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan
tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma
puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: — Jos te
jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on
tavattu. — Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän
nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. — Se
ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli
nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan

päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli
miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli
kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu
vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.
Julian Jones pysähtyi ja huokasi.
— Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin…
— Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa
silmänräpäyksessä.
— Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin
minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut
kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja
minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas,
minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä
tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut.
— Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla
jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat
jaksamme kantaa, — Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-
aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta
siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se
oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.
— Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me
liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut
antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me
tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä
vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet
aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä.
Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli

taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan
suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan,
josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi
maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja
minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.
— Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä
syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän
valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen.
Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä
kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin
biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta.
Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja
esti lumen kokoontumasta.
Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin
voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi,
aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en
nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä
kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi
minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle
kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.
— Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi.
Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. — Se on
lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen
suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.
— Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne
ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.

— Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle
Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen
nauraa ja ilvehtiä.
— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
— Mistä?
— Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös,
niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi.
Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen
tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin
tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään
kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri
jumala — se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös
molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle.
Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle
epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin,
sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti
pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:
— Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon,
että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella
vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei
ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen
jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin
kuin muna. Katsokaa tätä.
Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn
silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan

puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan
suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut
peitetty.
— Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan
paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin
sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla
äänellä, — tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi
sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä
oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania — kaikki solakoita,
nuoria miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin
hänelle:
— Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.
— Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo…
Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen
jatkaessaan.
— Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan,
sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla
maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea
villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei
ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian
monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin
tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet
kalloni. — Koettakaas tätä näin.

Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen,
hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se
oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.
— Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna
kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen
sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään
hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain
vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en
voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi
olin minä aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön
loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän
pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.
— Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin
näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli
kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin
vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä
kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri,
valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa
lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen
lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri
sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut
lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä
varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen
ihme, sitä se juuri oli.
— Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta,
ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että
minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren
lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on

silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti
puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin
jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.
— Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin
isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni.
Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä,
joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen
ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään
muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan
kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja
mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku
verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna
kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan
vuolukiviveistä ja… ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli
tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes
kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas
vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä
aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä,
en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli
vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. —
Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä
ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä.
Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli
tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut
suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli
suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en
tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se
kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä
en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään.
Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta

huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini),
mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti
minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse
en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli
kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät
minut tieheni.
Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti
selvästi halukkaalta keskeyttämään.
— Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen
miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren
kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen
penniäkään…
— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.
— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi
Julian
Jones.
— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen,
että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-
aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita,
sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin
kaiken toivon hänen avustuksestaan.
— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous
kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori
pudonnut taivaasta?

— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne
tuoneet.
— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon!
huomautin minä.
— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä
arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta
kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin
tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni
aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi
sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen
arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan
vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät
ylös — se oli sen sisällys.
Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.
— Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan
yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset
olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli
nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja
sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs,
indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät
ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen
harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja
odottanut minua — ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.

Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun
tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut
panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän
iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja
rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut.
Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian
Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.
— Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa
Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset
huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-
Lisan kuuluisaa hymyä.
Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.

ISÄ TARWATER.
Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä
Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna
kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli
kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta
oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin
muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme
säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen
aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen,
käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta
ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin
säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan
Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea
tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan
hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan
uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle
holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka
neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa,

niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä
valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana
liikemiehenä.
Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin
sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio
ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että
patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä
oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti
kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla,
ettei hän matkusta Patagoniaan.
Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla
pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa,
talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin
ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä
hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään
syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen
tekonsa menettäneet laillisen voimansa.
— Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä,
joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.
John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja
hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja
yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt
ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen
kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin
Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen — joka oli ajottain
työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin
karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa
tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen

vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut
laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt
maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan
patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen
täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka
hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.
— Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan
Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut
sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille
uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.
— Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin
kauan kuin huolehdin itse itsestäni. — Ja kun ei minulla ole
penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa,
että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.
Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen
vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!
Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina
antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi
vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut
kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä
neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun
sekä samonnut yli tasankojen.
— Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat
pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana
lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.

— Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.
Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja
sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän,
noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan
ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.
Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta
Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-
alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut
voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki
hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten,
lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan
hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen
poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut
sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi,
jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja
laulamalla et pitkälle pääse.
— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos
voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni

takaisin kaiken Tarwatermaan.
— Vanha hullu! huomautti Annie.
— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin
kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin
koetus nolata hänet.
— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän
enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.
— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä
keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois
mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin,
jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää
mitään karhuja.
— Niin, mutta kuitenkin…
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden
keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän
eteen.
— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain
nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on
pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä
monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet
neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle
sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet
sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse
huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut
saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut
patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…
— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen
siksi kovasti, että ukko kuuli.
— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi
nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani
vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.
— Mutta sinä olet sekaisin, isä, alkoi William…
— Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi
sen tehnyt.
— Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja
miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä,
sanoi Annie ivallisesti.
— Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua
täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt
seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla
kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen…
— Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.

— No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä
sitten nukkumaan.
Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana
miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet
harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen
suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen,
huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.
— Niin, mutta joka tapauksessa… mumisi hän valittavalla sävyllä…
polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.
* * * * *
Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko
Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa,
laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa
pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan,
jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat
neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta
poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi
maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli
paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen
siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen
käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan
senvuoksi — ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen — että se
pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa
Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin
vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta
vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen
vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain

kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton
Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä
dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä
asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin
odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa — kaupungin suurin
juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä,
onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden
dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.
Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean
hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään,
jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva
hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri
siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä
niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien
selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista
kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa
dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja
kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta
ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin
toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.
Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa
kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan.
Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut
erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön
nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli
kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi
vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden
sulamisesta.

Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen,
joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan
hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen
jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan
suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain
kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei
ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta
jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.
— Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt
hänet maihin.
Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi,
puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja
ojensi sen pelastajalleen.
Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä
oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.
— Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle
palan ruokaa.
— Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies
peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli
neljänkymmenen ikäinen.
— En palaakaan, vastasi John Tarwater.
— Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?
— Ei ole mitään varusteita.
— Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?

— Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin
tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.
* * * * *
Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater
jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan
miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua
nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa
Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi
hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen,
tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja
pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa,
Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen
sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten
tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli
puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi
alapuolella kaiken arvostelun.
Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme
kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle
mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle,
jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille
tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen
kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja
kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.
Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri
arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat.
Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden
satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen
huomiostaan.

— Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme
jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen
puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja
sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on
metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja
muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme.
Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille,
jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän
neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat
alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan
merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee
purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien
Klondykeen.
— Ja Charles — tuo mr Crayton — mikä on hänen erikoisalansa?
kysyi
Tarwater.
— Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita,
silloin on hän käskijä.
— Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin
monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.
— Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma.
Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme
höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. — Mutta nyt
minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin
paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka
painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin
mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.

— Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi
Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja
huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.
Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi,
paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän
pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein
heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun
käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi
Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle
jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina
antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden
vuonna 49. — Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin
tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen
vetää kenkiään mennäkseen makuulle.
— Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat?
kysyi
Tarwater reippaasti.
Kaikki nyökkäsivät. — No, silloinpa aion tehdä teille erään
ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa
nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy
kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi
käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin
ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin.
Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin
myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan
vähänkään.
Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.

— Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.
— Sen saatte itse määrätä.
— Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla
sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.
— Niin, minä ajattelen…
— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin
seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette
kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi
vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen
seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne
Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.
— Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta
suostumustaan tähän sopimukseen.
— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja
jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori
Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän
edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän
ei ole täällä.

— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.
— Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.
— Vähän riitainen, lisäsi Anson.
— Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta
oikeudenmukainen hän on.
Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.
— No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt
Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy
mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa
kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei
mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä
kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on
oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja
työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän
sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en
voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle
on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska
minä ehdottomasti aion Klondykeen, on hänen ehdottomasti
mahdoton sanoa: ei.
Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies
kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten
keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja
kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi
nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista
lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin
hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan

kankea jäsenistään — hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi.
Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen
liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla
iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat
lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja
aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen
välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia
kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä,
jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä,
mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän
yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona
pari päivää.
Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat
tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden
kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja
vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät
miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he
kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan
vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja
toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten
masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä
ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä
liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.
Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen
luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän
viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä,
aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin
häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella
puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja

sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän.
Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen,
selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.
— Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille
kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.
— Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme
ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet
yhtiökumppaniksemme täydellä todella…
— Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun
tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me
pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee
siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa.
Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko
ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin
tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule
Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän
kuukautta aikaa.
— No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin
me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa
sanasi neuvotteluissa.
— Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles
nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine
tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne,
muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä.
Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi
kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne
sanani.

Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com

A History Of Light The Idea Of Photography Junko Theresa Mikuriya

About This Presentation

Slide Content

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

A History Of Light The Idea Of Photography Junko Theresa Mikuriya

About This Presentation

Slide Content

Slide 1

Slide 2

Slide 3

Slide 7

Slide 8

Slide 9

Slide 10

Slide 11

Slide 13

Slide 14

Slide 15

Slide 17

Slide 18

Slide 19

Slide 20

Slide 21

Slide 22

Slide 23

Slide 24

Slide 25

Slide 26

Slide 27

Slide 28

Slide 29

Slide 30

Slide 31

Slide 32

Slide 33

Slide 34

Slide 35

Slide 36

Slide 37

Slide 38

Slide 39

Slide 40

Slide 41

Slide 42

Slide 43

Slide 44

Slide 45

Slide 46

Slide 47

Slide 48

Slide 49

Slide 50

Slide 51

Slide 52

Slide 53

Slide 54

Slide 55

Slide 56

Slide 57

Slide 58

Slide 59

Slide 60

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

TLE-9-Prepare-Salad-and-Dressing.pptxkkk

LESSON 1 ABOUT MEDIA AND INFORMATION.pptx

GRADE-8-AQUACULTURE-WEEKQ1.pdfdfawgwyrsewru

Feelings PP Game FOR CHILDREN IN ELEMENTARY SCHOOL.pptx

Jeopardy_Figures_of_Speech_Template.pptx [Autosaved].pptx

Jeopardy_Figures_of_Speech.pptxvdsvdsvsdvsd