Access To Justice For Disadvantaged Communities Marjorie Mayo

Access To Justice For Disadvantaged Communities Marjorie Mayo
Access To Justice For Disadvantaged Communities Marjorie Mayo
Access To Justice For Disadvantaged Communities Marjorie Mayo

1. Access To Justice For Disadvantaged Communities
Marjorie Mayo download
https://ebookbell.com/product/access-to-justice-for-
disadvantaged-communities-marjorie-mayo-51809902
Explore and download more ebooks at ebookbell.com

2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Access To Justice For Disadvantaged Communities Koessl Gerald Mayo
https://ebookbell.com/product/access-to-justice-for-disadvantaged-
communities-koessl-gerald-mayo-10516424
Access To Justice For Vulnerable And Energypoor Consumers Just Energy
Naomi Creutzfeldt Chris Gill Marine Cornelis Rachel Mcpherson
https://ebookbell.com/product/access-to-justice-for-vulnerable-and-
energypoor-consumers-just-energy-naomi-creutzfeldt-chris-gill-marine-
cornelis-rachel-mcpherson-50222968
Access To Justice For The Urban Poor Toward Inclusive Cities Asian
Development Bank
https://ebookbell.com/product/access-to-justice-for-the-urban-poor-
toward-inclusive-cities-asian-development-bank-43154148
Equal Access To Justice For Inclusive Growth Oecd
https://ebookbell.com/product/equal-access-to-justice-for-inclusive-
growth-oecd-10988966

3. Equal Access To Justice For Inclusive Growth Oecd
https://ebookbell.com/product/equal-access-to-justice-for-inclusive-
growth-oecd-10985186
Legal Needs Surveys And Access To Justice Organisation For Economic
Cooperation And Development Oecd Open Society Foundations
https://ebookbell.com/product/legal-needs-surveys-and-access-to-
justice-organisation-for-economic-cooperation-and-development-oecd-
open-society-foundations-10986950
Punished For Aging Vulnerability Rights And Access To Justice In
Canadian Penitentiaries Adeline Iftene
https://ebookbell.com/product/punished-for-aging-vulnerability-rights-
and-access-to-justice-in-canadian-penitentiaries-adeline-
iftene-51912858
Seeking Justice Access To Remedy For Corporate Human Rights Abuse
Tricia D Olsen
https://ebookbell.com/product/seeking-justice-access-to-remedy-for-
corporate-human-rights-abuse-tricia-d-olsen-50590846
Access To Justice In Magistrates Courts A Study Of Defendant
Marginalisation Lucy Welsh
https://ebookbell.com/product/access-to-justice-in-magistrates-courts-
a-study-of-defendant-marginalisation-lucy-welsh-50215616

5. ACCESS TO
JUSTICE FOR
DISADVANTAGED
COMMUNITIES
Marjorie Mayo •Gerald Koessl
Matthew Scott • Imogen Slater
ACCESS TO JUSTICE FOR DISADVANTAGED COMMUNITIES
Mayo
•
Koessl
• Scott
• Slater
Access to justice for all, regardless of the ability to pay, has been a
core democratic value. But this basic human right has come under
threat through wider processes of restructuring, with an increasingly
market-led approach to the provision of welfare. Professionals and
volunteers in Law Centres in Britain are struggling to provide legal
advice and access to welfare rights to disadvantaged communities.
Drawing upon original research, this unique study explores how
strategies to safeguard these vital services might be developed in
ways that strengthen rather than undermine the basic ethics and
principles of public service provision. The book explores how such
strategies might strengthen the position of those who provide,
as well as those who need, public services, and ways to empower
communities to work more effectively with professionals and
progressive organisations in the pursuit of rights and social justice
agendas more widely.
Avon and Bristol Law Centre
9781447311027
ISBN 978-1-44731-102-7
SOCIAL ISSUES / SOCIAL STUDIES
www.policypress.co.uk
/policypress@policypress
Marjorie Mayo is Emeritus Professor of
Community Development, Goldsmiths,
University of London. Her research has
included learning for active citizenship,
and access to justice in disadvantaged
communities.
Gerald Koessl has recently completed his PhD
in Sociology at Goldsmiths, University of London,
where he has also worked as a researcher.
“The question of access to justice was a fundamental keystone in the creation of the
welfare state. This exhaustive review of the history of legal aid and advice, and of the
Coalition government's determination to destroy it, reminds us of how much other
struggles to defend welfare depend on it. It is a must-read and not just for those
concerned narrowly with the law.”
Gary Craig, Professor of Social Justice, Durham University
“An important read for all of those concerned about the role of the state in creating a
more equal and just society for all.”
John Gaventa, Director, Coady International Institute, StFX University, Canada
Matthew Scott is a lecturer in Community
Development and Social Policy at London
Metropolitan University and Goldsmiths,
University of London. His experience includes
being a director of the Community Sector
Coalition.
Imogen Slater is a consultant and researcher
at the Centre for Urban and Community
Research, Goldsmiths, University of London
.

6. Access to justice for
disadvantaged communities
Marjorie Mayo, Gerald Koessl, Matthew Scott
and Imogen Slater

7. First published in Great Britain in 2014 by

Policy Press North American office:
University of Bristol Policy Press
6th Floor c/o The University of Chicago Press
Howard House 1427 East 60th Street
Queen’s Avenue Chicago, IL 60637, USA
Clifton t: [phone]
Bristol BS8 1SD f: [phone]
UK e:[email protected]
Tel [phone] www.press.uchicago.edu
Fax [phone]
e-mail [email protected]
www.policypress.co.uk
© Policy Press 2014
British Library Cataloguing in Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record for this book has been requested
ISBN 978 1 44731 102 7 hardcover
The right of Marjorie Mayo, Gerald Koessl, Matthew Scott and Imogen Slater to be
identified as authors of this work has been asserted by them in accordance with the 1988
Copyright, Designs and Patents Act.
All rights reserved: no part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted in any form or by any means, electronic, mechanical, photocopying,
recording, or otherwise without the prior permission of Policy Press.
The statements and opinions contained within this publication are solely those of the
author and not of the University of Bristol or Policy Press. The University of Bristol and
Policy Press disclaim responsibility for any injury to persons or property resulting from any
material published in this publication.
Policy Press works to counter discrimination on grounds of gender, race, disability, age and
sexuality.
Cover design by Policy Press
Front cover image: Charlotte Berger
Printed and bound in Great Britain by CPI Group (UK) Ltd,
Croydon, CR0 4YY
The Policy Press uses environmentally responsible print partners

8. To the memory of Julia Burdett, who sadly died before
she could complete her work on the research that
informs this book, and to all those who continue to strive
for Justice for All.

10. v
Contents
Acknowledgements vi
Abbreviations and glossary vii
Introduction: accessing social justice in disadvantaged communities 1
one Social justice and the welfare state 9
two Concepts of justice and access to justice 19
three Ethos and values 35
four Challenges and dilemmas 51
five Public service modernisation, restructuring and recommodification 61
six Conflict and competition versus collaboration and planning 75
seven Public service modernisation and time 93
eight Alienation and demoralisation, or continuing labours of love? 103
nine Access to social justice for disadvantaged communities: value and 117
values
Appendix 1: Research methodology and questionnaire 131
Appendix 2: Law Centres included 145
Appendix 3: Topic guides for semi-structured interviews 147
References 151
Index 159

11. viAccess to justice for disadvantaged communities
Acknowledgements
We would like to express our warmest appreciation and thanks to all those who
have participated in the research, giving so generously of their time despite all
the other pressures on them over this period. In particular we should also like
to thank our Advisory Committee members, who were an invaluable source of
advice and support throughout the project. The Law Centres Federation (now
the Law Centres Network) was a similarly invaluable source of advice. Special
thanks are due to those who very kindly gave detailed feedback on earlier drafts
of the research report and to those who very kindly gave detailed comments on
the final version for this book.
We should also like to acknowledge the administrative support that we have
received from Goldsmiths, University of London throughout the research period
and subsequently as we revised the research report for wider publication.
Warmest appreciation goes to colleagues at Policy Press and to the anonymous
reader whose feedback has been extremely helpful. Any remaining errors and
shortcomings are, of course, down to us.
Finally, and most importantly, we would like to thank the Leverhulme Trust for
its unfailing support during the course of the research.

12. vii
Abbreviations and glossary
Best Value Introduced in England and Wales in 1999 by the Labour government,
a policy to improve local services in terms of both quality and cost,
seeking continuous improvement, and combining economy, efficiency and
effectiveness.
CAB Citizens Advice Bureau
Carter reforms Reforms proposed by Lord Carter (2006) and implemented in 2007,
focusing on changes to legal aid as explained in Chapter Two.
CLAC Community Legal Advice Centre
CLAN Community Legal Advice Network
commissioning The process by which government departments and local authorities
secure their services, usually through a legal procurement process.
commodification The assignment of economic value to something not previously
considered in economic terms.
decommodification In this context, the protection of citizens from market forces (associated
with welfare state services provided on the basis of need rather than the
ability to pay).
de-professionalisationA ‘condition’ in which professional autonomy and scope for the exercise
of judgement – among other defining characteristics of a professional –
become undermined.
fixed fee A fixed price for each piece of work, in contrast to legal charges accruing
according to time spent.
LASPO Legal Aid, Sentencing and Punishment of Offenders Act (2012)
Law Society The representative body for solicitors in England and Wales.
LCF Law Centres Federation (subsequently Law Centres Network)
legal aid Government funding to help with the costs of legal advice for people who
cannot afford it.
LSC Legal Services Commission
Management Committee The committee with responsibility for providing strategic direction
to Law Centres (usually made up of some combination of community
representatives and those with relevant professional skills). Management
Committee members may also be trustees (see below), although they may
not all have the specific responsibilities associated with being a trustee.
modernisation The government’s strategy to reform and update public services.
NEF New Economics Foundation
neoliberalism A contemporary political philosophy advocating economic liberalisation,
open markets, and emphasising the role of the private sector.
New Right A strand of Conservatism developed in the UK in the early 1980s, also
associated with Thatcherism (Margaret Thatcher).
NHS National Health Service
New Public ManagementAn approach prominent since the 1980s, based on the premise that
market-oriented management of the public sector will lead to greater cost
efficiency and improved service delivery.

13. viiiAccess to justice for disadvantaged communities
public legal educationTraining that equips people with knowledge and skills to identify and
tackle law-related problems.
pro bono Pro bono publico translates from Latin as ‘for the public good’: in the
legal profession this term refers to lawyers providing services free, on a
voluntary basis, to those who are unable to afford them.
QC Queen’s Counsel, a lawyer appointed by letters patent to be one of her
Majesty’s Counsel.
recommodification Returning to the private market the provision of goods or services that
had previously been provided publicly (eg via privatisation)
stakeholder A person, group or organisation that has a direct or indirect stake in an
organisation, partnership or similar endeavour.
trades council An association of labour unions or branches in a given geographical area.
trustees The name that charity law uses to define the group of people who have
ultimate responsibility for an organisation that is a recognised charity:
they may also be called the Management Committee, Directors, Executive
Committee and so on.
Unified Contract The Unified Contract for civil legal aid providers (2007) replaced the
General Civil Contract and Family Mediation Contract. It brought
conditions for not-for-profit advisors into line with those of solicitors who
carried out civil legal aid work.
VCO voluntary and community organisation

14. 1
Introduction: accessing social justice in
disadvantaged communities
This book explores the dilemmas being faced by professionals and volunteers
who are aiming to provide access to justice for all and to promote social justice
agendas in increasingly challenging contexts. Public service modernisation
1
has
been accompanied by increasing marketisation and massive public expenditure
cuts, with escalating effects in terms of the growth of social inequalities. As the
following chapters illustrate, Law Centres have provided a lens through which
to examine the implications of these wider policies, as increasing marketisation
has been impacting upon staff and volunteers working to promote social justice
in disadvantaged communities.
Given their underpinning ethos and missions, Law Centres offer particular
insights into the tensions inherent in increasing marketisation, against a background
of public service modernisation agendas more generally. Although they have been
valuable as a means of exploring these issues, Law Centres have been relatively
under-researched in the past, and so they have provided a relatively fresh context
within which to investigate experiences of these wider issues and potential
tensions.
Social justice has been a central public policy theme, from the discussions that
led up to the development of post-war welfare state reforms in Britain through to
more recent debates on social welfare and social justice in contemporary Britain.
‘Everybody is in favour of social justice’, it has been argued, even if ‘what they
mean by social justice, the priority they accord to it, relative to other objectives,
and the public policies they believe follow from it, vary widely’ (Burchardt and
Craig, 2008, p 1). ‘Although few say they agree with injustice’, as Dorling points
out, ‘nevertheless we live in an unjust world’ (Dorling, 2010, p 1).
The welfare state has itself been the subject of continuing debate since that
time, and particularly so in recent years as successive governments have developed
strategies to promote public service reforms, significantly changing the respective
roles to be played by the state, civil society and the private market. Increasing the
use of market mechanisms has been presented as a central plank of public service
modernisation. This has not only been advocated as a means of ensuring value
for money in times of public expenditure constraint (although that clearly has
been a central concern); the increased use of market mechanisms has, in addition,
been presented as a mechanism for promoting user choice, putting the consumer
rather than the producers of welfare in the driving seat.
According to a range of critics, this strategy would, it was argued, address
concerns with the rigidities and unresponsiveness of state bureaucracies and the
manifestations of professional self-interest and paternalistic control that were
distorting public welfare provision. Privatisation was, according to former Prime
Minister Margaret Thatcher, at ‘the centre of reclaiming territory for freedom’,

15. 2Access to justice for disadvantaged communities
a means by which ‘the state’s power is reduced and the power of the people
enhanced’ (Thatcher, 1993, p 676). For New Labour, the increasing use of market
mechanisms (although without necessarily involving privatisation per se) was
similarly central to public service reform. As then Prime Minister Tony Blair
explained, this was because competitive pressures and incentives drive up quality,
efficiency and responsiveness in the public sector (Blair, 2001), with ‘diversity of
supply’ and choice in place of the ‘old practices’ (Blair, 2002, in Seldon, 2004,
p 634). The resulting more commercial modes of operation and reorientation
towards the service user as consumer have resulted in what has been described
as ‘a transcendent restructuring of the public sector that has cultural, ideological
and institutional dimensions’ (Doonan, 2009, p 140).
The policy outcomes that have ensued from increasing marketisation have had
significant implications in terms of social justice in general and access to justice
more specifically, posing increasing challenges and dilemmas for those involved in
providing legal services in disadvantaged communities. These tensions have been
central to wider debates about social welfare and the future of the welfare state,
overall. Access to justice has been valued as a right in itself, as well as representing
a means of accessing other rights such as welfare rights. This had been a central
plank in post-war debates on the significance of establishing a framework for
providing legal aid as part of the development of the welfare state more generally.
In the context of contemporary policy debates, the question of access to
justice has gained additional significance. Public service modernisation strategies
have emphasised the importance of having informed consumers, aware of and
competent in making choices and accessing rights and services. But without
effective access to legal information and advocacy, people – especially people
from disadvantaged communities, whether geographically defined in terms of
disadvantaged neighbourhoods or communities based upon shared identities or
concerns – risk being effectively deprived of such options. Access to legal aid
has become increasingly relevant, then, facilitating choices and enabling citizens
to obtain their welfare rights, challenging bureaucratic and professional decision
making where necessary (arguably more necessary than ever, in fact, in a period
of rapid legislative change with major impacts in terms of social welfare rights).
Within these debates on access to justice and the provision of legal aid, over past
decades Law Centres have occupied a particular place. This is because, from the
1970s, Law Centres developed their approaches to the provision of legal services
on the basis of particular concepts of justice and access to justice, involving the
need for advocacy and campaigning for the rights of people from disadvantaged
communities. Drawing upon models developed in the US and elsewhere, Law
Centres were established with remits that went way beyond the provision of
legal services to individuals who were unable to afford such services through
the private market. From the 1960s, in addition to meeting the legal needs of
individual clients, the US War on Poverty had provided for legal services that
could take up test cases and pursue class actions, challenging the causes of injustice
and inequality (Johnson, 1999), campaigning for changing ‘governmental systems

16. 3Introduction
when they adversely affected the poor’ (Kilwein, 1999, p 46). There should be
community involvement, it was argued, with active support for citizen groups
that were seeking to empower that community, if these strategies for social change
were to be effective in promoting greater justice for the poor.
This model extended the concept of justice way beyond the notion of equality
of treatment, recognising the limits to such an approach, given the fundamental
inequalities that were inherent in so many Western democratic societies. These
were not level playing fields. According to Bauman:
One of the most notorious sore spots of democratic regimes is the
contradiction between the formal universality of democratic rights
(accorded to all citizens equally) and the less than universal ability
of their holders to exercise such rights effectively; in other words,
the gap separating the legal condition of a citizen ‘de jure’ from the
practical capacity of a citizen de facto – a gap expected to be bridged by
individuals deploying their own skills and resources, which, however,
they may – and in a huge number of cases do – lack. (Bauman, 2011,
p 13)
As feminists and others concerned with social justice have similarly argued,
equal treatment for all does not necessarily lead to equitable outcomes for all if
structural inequalities such as those arising from gender, race, ethnicity and social
class divisions remain unchallenged (Phillips, 2002; Young, 2008).
Race and ethnicity have been particularly significant factors here. Minorities have
been subject to direct discrimination and they have been at risk of experiencing
institutional racism. Particular communities have been disproportionately at risk of
experiencing poverty, unemployment, homelessness and educational disadvantage,
for example, just as they have been disproportionately at risk of experiencing poor
physical and mental health outcomes (Craig et al, 2012). In addition, barriers of
language and culture have impacted upon minority communities’ opportunities for
challenging discrimination and accessing rights, barriers that have been especially
problematic for so many asylum seekers and refugees.
In line with the implications of this approach, the Law Centres’ umbrella body,
the Law Centres Network, explained that it was not only that ‘Law Centres
defend the legal rights of people who cannot afford a lawyer’; in addition, ‘they
are specialists working in their local communities to uphold justice and advance
equality’. ‘They are independent and directly accountable to the communities they
serve through committees of local people’, as is stated in the Network’s annual
report for 2010–11 (see www.law.centres.org.uk), emphasising the importance
of community involvement and accountability together with the importance of
undertaking public legal education and preventative work, pursuing test cases to
challenge discrimination and to advance the cause of social justice more generally.
The research that has informed this book explored the experiences and dilemmas
that these challenges of modernisation agendas were posing for professionals and

17. 4Access to justice for disadvantaged communities
volunteers. Were these policy agendas facilitating the development of new forms
of professionalism, based on new forms of accountability to service users and
communities, as the advocates of public service modernisation were suggesting?
Was increasing marketisation an effective strategy for improving quality and
choice as well as enhancing cost-effectiveness in Law Centres’ provision of
legal aid? Were service users being put in the driving seat, empowered to make
choices and challenge bureaucratic structures and professional self-interests as
informed consumers, as some academics and policy professionals have suggested
(Le Grand, 2003)? Or conversely, were these policy agendas being experienced
as promoting new forms of de-professionalisation and demoralisation (Banks,
2004), potentially undermining the occupational values and identities of those
involved in public service provision, such as those involved in the work of Law
Centres?
Were there alternative strategies that could be developed for public service
reform, even within the constraints of the current policy framework, in this age
of austerity? If, as Sandel, among others, has argued, there should be some things
that money can’t buy (Sandel, 2012), how might this shape public debates on
what should be the limits of marketisation, with what potential outcomes for
the public service ethos and for policies to promote equality and social justice
(however defined) more widely? While focusing on professionals and volunteers
in Law Centres concerned with the provision of access to justice, the research
explored issues with resonance for wider debates on the future of public service
professionals, the public service ethos and the wider welfare state. The appendices
provide further details, explaining the research methodology and highlighting
some of the research findings that provide evidence in support of arguments put
forward in the main text.
The chapters that follow
Chapter One begins by examining the framework of earlier debates on social
justice, social citizenship and the welfare state, exploring how these have framed
subsequent debates. The contributions of Esping Andersen have particular
relevance here. Like Titmuss and others before him, Esping Andersen pointed to
the tensions inherent in policies to promote accountability and choice for service
users – increasing choices for some, while effectively reducing choices for other
individuals and communities less able to meet their needs through the private
market for a variety of reasons, including the lack of information as well as the
lack of money and other resources. Chapter One concludes by summarising
recent debates on marketisation and on public service modernisation agendas
more generally, including the potential impacts on public service professionals,
the public service ethos, professional power and increasing – or decreasing –
accountability to service users.
Chapter Two begins by focusing upon differing definitions of and perspectives
on social justice, together with their varying implications for public policy. This sets

18. 5Introduction
the framework for the ensuing historical summary of public policies concerned
with the promotion of access to justice and social citizenship for all, starting from
earlier debates in the post-Second World War period.
In the event, the post-war welfare state settlement failed to realise the principle
of equal access to the law in Britain, in practice leaving gaps that were subsequently
taken up by radical lawyers and others. Drawing upon models developed in the
US and elsewhere, these lawyers and their allies pressed for the development of the
first Law Centres, within the context of wider pressures for rights and equalities
in the late 1960s and early 1970s.
The chapter then moves on to examine the development of legal aid policies
more recently, from the 1990s to the present time, including the changes to legal
aid that have been the subject of legislation enacted in 2012.
Chapter Three moves on to consider debates on ethics and values, with a
particular focus on the public service ethos and professional values. This sets
the context for the discussion of Law Centres’ own distinctive ethos and values.
Law Centres were established with strong commitments to the values inherent
in providing equal access to the law, regardless of the ability to pay and/or other
social advantages and disadvantages, together with commitments to working with
disadvantaged communities to promote social justice agendas more widely. In
addition, Law Centres were typically committed to collective and collaborative
ways of working, with strong community involvement, developing preventative
work as well as working with individuals holistically. These goals were potentially
challenging to achieve in practice at the best of times, let alone when teams were
facing major external pressures for change as a result of increasing marketisation.
Chapter Four focuses more specifically on the challenges and dilemmas that
have been facing Law Centre staff and volunteers, first with the introduction of
the Carter reforms under New Labour (introducing competitive tendering
for contracts and fixed fees for payment) and then with more recent threats to
the provision of legal aid more generally. The chapter concludes by identifying
key dilemmas that have been the subject of contemporary debates within and
about Law Centres.
Chapter Five moves on to consider public service modernisation, restructuring
and recommodification. One of the distinctive features of public service
modernisation agendas has been the emphasis upon restructuring management
and accountability systems, including the increasing use of performance targets
rather than reliance upon previous accountability systems, including the collective
ways of working and community accountability systems that had been typical
features of many Law Centres. Collective ways of working fitted uneasily with the
requirements of the Legal Services Commission, and in this context community
involvement was becoming increasingly problematic.
There were, in addition, dilemmas surrounding staff pay and conditions of
employment and the extent to which relatively favourable conditions could
be maintained in the current post-2008 funding context. The chapter includes
some discussion of pressures for restructuring the labour process itself, including

19. 6Access to justice for disadvantaged communities
concerns about the potential for deskilling among professionals through the
increasing use of alternative and cheaper forms of labour.
Chapter Five concludes by focusing upon one of the most controversial dilemmas
facing Law Centres in the context of increasing marketisation: the issue of charging
clients. In the past, charging clients for services had been widely perceived as
being in conflict with Law Centres’ ethos and values. More recently, however,
opinions have been shifting as Law Centre staff, management committees/
trustees and volunteers have been faced with the prospect that many of the legal
aid services that were previously on offer might be lost altogether, presenting a
dilemma to which there have been no comfortable answers.
Issues of conflict and competition versus collaboration, partnership working and
planning are addressed in Chapter Six. Law Centres have experienced conflicts
with other agencies in the past (when acting as advocates for clients, questioning
professional decision making, for example, or challenging public bureaucracies such
as local authorities over inadequate or inequitable service provision). More recently,
pressures towards conflict and competition have been increasing. One of the
distinctive features of public service modernisation agendas, and of marketisation
agendas more generally, has been the pressure to compete – competition being
assumed by governments to promote increasing efficiency and choice.
A number of Law Centres had already had some experience of competing
with other agencies, such as Citizens Advice Bureaux, and other advice agencies,
although there were also Law Centres that focused upon the importance of
collaborative ways of working, aiming to provide holistic services to communities
and working with other organisations and agencies where there were shared
interests in policy and campaigning work. The funding system for legal aid that
was introduced following the Carter reforms exacerbated existing tendencies
towards competition as agencies bid against each other for contracts.
As Law Centres struggled to develop survival strategies, a number of them began
to explore ways of collaborating rather than competing with other, like-minded
agencies, aiming to provide coordinated services that were more user friendly as
well as more cost-effective. In some cases these explorations were initiated, or at
least supported, by funders such as local authorities who were keen to identify
ways of making savings while meeting increasing needs for advice and advocacy
services as a result of welfare reforms and public expenditure cuts.
Another distinguishing aspect of marketised labour processes relates to the issue
of time and pressures on the use of time in order to maximise productivity. As
E.P. Thompson has reflected, notions of time changed with the development of
industrial capitalism, bringing new forms of work discipline and the management
of time (Thompson, 1967). Such changes have continued in varying forms in
more recent times. Chapter Seven explores these issues as they relate to Law
Centres in the context of public service modernisation. The funding system that
was associated with the Carter reforms mirrored private sector systems in that
the time allotted to each client needed to be carefully monitored and controlled,
in order to keep within the parameters approved for payment. This posed major

20. 7Introduction
dilemmas in many Law Centres aiming, as they typically did, to meet the needs of
clients holistically, taking the time to listen to clients in disadvantaged communities
who might be presenting a number of related problems, including problems with
expressing themselves in English as a second language and/or as a result of having
experienced mental health or other disempowering issues in their lives.
However, Law Centres’ missions to work holistically and in preventative ways,
with communities as well as with individuals, could be seen in terms of time
valued and time well spent – making effective savings for the longer term through
preventative policy work – rather than in terms of time wasted. A number of
staff contrasted what they saw as the real value of time spent working in such
ways with clients and communities with the time that was, in their view, being
wasted as a result of cumbersome bureaucratic requirements, together with the
time wasted as a result of poor decision making in public bodies, leading to the
need for subsequent appeals. Time pressures have emerged, then, as a major set
of challenges and dilemmas.
Chapter Eight draws together evidence on the impact of these challenges and
dilemmas in terms of staff motivation and commitment. One of the criticisms that
has been levelled at New Public Management systems is that they presuppose
negative views of human motivation, assuming that employees in general, and
professionals more specifically, need the discipline of targets imposed from above
so as to ensure that they do not operate in self-interested ways. Conversely, critics
of the New Public Management have argued that target-type cultures actually
risk alienating public service workers, undermining the very motivations and
commitments that brought them into the public service professions in the first
place.
The chapter provides examples of disaffection and demoralisation among Law
Centre staff. There were indications too that some of those coming into Law
Centres more recently were less clearly committed to Law Centres’ espoused
ethos and values – volunteers, for example, who came to Law Centres as students
or recently qualified law graduates in order to gain experience and so enhance
their employability in difficult times. What did not emerge, however, was evidence
of any widespread tendency for the next generation of staff and volunteers to
embrace more marketised values. There is evidence, on the contrary, that some
of the next generation have actually developed a strengthened commitment to
public service-type values as a direct result of their experiences in Law Centres.
And there is plenty of evidence to testify to the continuing commitment of those
staff and volunteers, including volunteer members of management committees/
trustees, who are giving of their time as a ‘labour of love’, facing dilemmas that
would be considerably less taxing for them personally, were they not investing
so much emotional labour in the process.
Chapter Nine reflects back on the starting points, the implications for access to
justice for disadvantaged communities and the potentially wider implications for
strategies for social justice, social citizenship and social welfare. The case for the

21. 8Access to justice for disadvantaged communities
continuing public resourcing of Law Centres is argued, together with the case
for public support for advice and advocacy services more generally.
Meanwhile, Law Centres face continuing dilemmas in the face of increasing
marketisation; dilemmas that have resonances across the provision of welfare
services. What should be the limits to the role of the market? How far can
alternative strategies to safeguard and further improve public services be developed
in ways that strengthen rather than undermine the basic values and principles
of public service provision? And, most importantly, how far can such survival
strategies strengthen the position of those who need, as well as those who
provide, public services, empowering communities to work more effectively with
progressive organisations and groups in the wider pursuit of social justice agendas?
Note
1
Where terms that are explained in the Glossary appear in the text for the first time they
appear in bold type.

22. 9
one
Social justice and the welfare state
Before exploring the role of the law, and access to legal advice and advocacy
as the background to the study of Law Centres, this chapter summarises the
framework of earlier debates (Marshall, 1950; Titmuss, 1968) on social citizenship
and the welfare state. How did some of these debates conceptualise public policy
interventions to promote social rights such as rights to education, health, welfare
and social security, and what were the implications for access to justice? These
approaches have been challenged from differing perspectives over time, as the
chapter illustrates, setting the context for more recent debates as these relate to
subsequent chapters. The chapter concludes by summarising recent debates on
marketisation and on public service modernisation agendas more generally, and
their potential impacts on public service professionals. This sets the framework
for the discussion of social justice and the provision of legal aid in the following
chapter.
Social justice and the origins of the post-war welfare state
Even before the end of the Second World War, access to justice figured in
discussions about how to build upon previous welfare reforms. As Baroness Hale
pointed out in her Sir Henry Hodge Memorial Lecture for the Law Society in
2011, ‘when the [post-war] Welfare State was established in the United Kingdom
after the Second World War, a legal aid and advice scheme was an important part
of it’ (Hale, 2011, p 6). She quoted E.J. Cohn, who wrote in 1943 that
Legal aid is a service which the modern state owes its citizens as a matter
of principle … Just as the modern State tries to protect the poorer
classes against the common dangers of life, such as unemployment,
disease, old age, social oppression, etc., so it should protect them when
legal difficulties arise. Indeed the case for such protection is stronger
than the case for any other form of protection. The State is not
responsible for the outbreak of epidemics, for old age or economic
crises. But the State is responsible for the law. (Cohn, 1943)
This emphasis upon social protection was central to the thinking behind the
1942 Beveridge Report, with its emphasis upon identifying the major causes
of, and so preventing, poverty and social distress (through state-organised
insurance schemes to provide pensions, sickness and unemployment benefits, for
example). The National Health Service (NHS) was established in this period,
and was underpinned by similar approaches to the role of the state in meeting

23. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

24. vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät
rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän
nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä
käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten
järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen
edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi
maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet
poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja
koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne
kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko
sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa
ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin
monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki
kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän
aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään.
Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa
tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta
lähtien!
Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet
mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän
näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän
ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai
kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän
selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen
toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin,
epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja
maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan
saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa,
kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja
kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin

25. ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia
kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja
siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison
vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi
halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa
saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista
pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen
salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat
siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin
herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään
turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon
puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin
voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan.
Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan
kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.
Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista
sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen
neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman
paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten.
Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen
päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista
esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki
vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan
veljelliset jäähyväiset.
"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä
ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme
siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja
lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien
tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä

26. avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme,
pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."
"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset
huusivat saman hänen jälkeensä.
Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton
antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun
joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä,
joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen
etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa,
toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien
varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä
siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin,
mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko
maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän
toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta
alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka
kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti.
"Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta
me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos
puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin
olemme heidän armoillaan."
"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene
puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana
kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret
joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut
komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat.
Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista,
jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja

27. sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava
puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun
miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville
saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin
tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö
voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."
Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton
piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten
hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi
riensi kotiaan.
Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta
tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät
pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"
"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!"
kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen
kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"
"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi
hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti
Karl kerta toisensa jälkeen.
Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio.
"Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.
"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet
ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa
puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin:
"Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

28. "Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore,
"niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän
tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin
mukaansa portaita ylös.
Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan:
"Mitä te tuotte tullessanne?"
"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman
kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten
välillä. Maa on ilmi kapinassa."

29. VIIDES KIRJA.
1.
Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan
kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen
talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö
hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat
puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin
tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran
maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä
vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli
keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun
taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä
herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden
aatelissukujen hallussa.
"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra
toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat
meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään
säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja
piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää
niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja

30. hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle
talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta
kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä
samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren
Sturmin otan mukaani."
Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa
tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet
eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria
miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet
istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla
neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin
hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän
vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta
koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää
voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli
järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina
rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä
kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia
varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden
avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman
nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme
puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja
mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne.
Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne
pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin
ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja
yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset
piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi,
mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

31. Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti
kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä
tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon
jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja
määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari
suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa
palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä
löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen
kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella;
emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä
taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti
kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä
hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi
päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka
sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.
Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista
puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa
siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin,
lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä
etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita
pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle
virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet
vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta
käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen
sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra
itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja
metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen
komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava
intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

32. Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan
pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan
harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä
ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde
kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua,
puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen
lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset
ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki
tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan
sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle
joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen
päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt
hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa
sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen
jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat
hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin
hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi
hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa
verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se
kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty
muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän
oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä
ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli
aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä
oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen
sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä
metsänvartijan avustamana — jota taikurina pidettiin suuressa
arvossa — mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja
sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina,
iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä

33. moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita
paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja.
Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon
suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät
pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän
kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin
satuttiin hautomaan.
Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus,
silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä
aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty
vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta,
missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja
uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan
kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine
partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot
tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden
kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta,
joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi
jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa.
Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen.
Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli
ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä
kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen
katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä
ja tuimaeleisestä metsähiidestä.
Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut
kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän
käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja
kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia

34. ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat
valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.
Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä
linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta
yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan
molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin
avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset,
joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat
saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla
maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat
uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea
päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun
pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen
vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin
reunojaan myöten.
Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui
lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä
tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä
tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut
jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin
että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."
"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.
Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän
nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta
ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla
luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä
voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin
teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella,

35. hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi
hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa
kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille;
sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."
"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton
harmistuneena.
"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta
nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä
kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on
taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin
kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."
Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton
kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät
työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen,
jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan
rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä
on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä
ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat
sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan
huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia
siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.
* * * * *
Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin
yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen,
jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi,
alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua
epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti

36. voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli
hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja
koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin
säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja
karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla
kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä
usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain
uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl
oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen
luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui
Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit
nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin
kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat
miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa
hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille,
Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan
paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti
Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa,
ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen
tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän
malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli
vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta,
mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään
lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa
naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen
saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan,
ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.
Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran
harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli

37. kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan
mukaan."
"Älkää tehkö sitä, neiti."
"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän
puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin
joku mieskin."
"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota
herättävää."
"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää",
sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo
kesken väsyä."
"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako
itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."
"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää
vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."
Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin
rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula
salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen
ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei
Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti
hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi
sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät
sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia
olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla
varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä

38. perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin
sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan.
Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina
hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton
yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te
näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista
teitä ollenkaan."
"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton.
Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti
äkäpäissään linnaan.
Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina
kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa
ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti
hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän
tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien
lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja
metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä
onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja
tiedustella hänen matkojaan.
Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma",
hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee
teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman
kylän väkeä."
"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman
kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa
paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin
tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan;
kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille,

39. notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät
akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.
Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat
myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä
sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl,
metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli
voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia
tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä
ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore
ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski
voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja
metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta
suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin,
metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin
naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore
istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia
maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli
valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore
ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä
käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut
moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta
käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään
keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat
palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä
tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin
salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi
sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan
luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No,
Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

40. "Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä,
jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika
istuu ja ryyppää ja pitää iloa."
"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"
"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin
kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö."
Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin
valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui
pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta
irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin,
kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski
sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin,
tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi
saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän
huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään
pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me
iskemme hengiltä."
Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten
pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl
lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan
muutaman tunnin perästä.
Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä
olikaan!"
"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan
ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi
liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla
on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne

41. takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle.
Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan
ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu
nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen
kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso
kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta.
Mies parka oli aivan suunniltaan."
"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti.
"Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin
pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja
uhkasin häntä taskupistoolillani."
* * * * *
Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä
kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain
puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin
kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin
tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt
tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja
hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.
Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin
suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat
Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä,
ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni
ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä,
joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen
sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan
komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski
hänkin satuloimaan ponynsa.

42. "Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.
"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.
"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.
Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen
sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen
perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät
iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi
eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä
muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen
laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä,
rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja
kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta
kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä
luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista,
käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti
pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia
matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä
ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille:
"Vain pari silmänräpäystä."
"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.
"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku
ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen
tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja
suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan
häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti,
ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki
parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat

43. heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore
kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta
hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli
kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa,
mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te
asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät
tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin
loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."
"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore
harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.
Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison
kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli
itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että
hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin
arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin
myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me
olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon
hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon
hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut
ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin
vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa
perään.
"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi
sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti
sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret
ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli
verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle

44. herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että
vielä tunnette minut."
Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä.
Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon
miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton
varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli
muistellut.
"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi
Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"
"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen
olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen
katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka
tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut
uskoa silmiäni."
"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän
saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."
Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri
varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui
Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän
sanoi.
Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä
kaulaan.
Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.
"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"
huudahti Anton viimein.

45. "Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink
etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä
maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä
pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa
tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella
ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on
myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti
ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa
toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä
konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt
esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta,
että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa
teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja
tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään.
Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on
tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä
teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen
tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja
suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen
oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo
nulikka on kiskonut sääriinsä."
Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän
vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä
kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme,
että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän
huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden
laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya
ohjaksista.

46. Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän
on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie
kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että
häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja
talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä
hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran
terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle,
etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka
olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi
maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu
housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut —
meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt
kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla
nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan
ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et
sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle
hullummaksi."
"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.
"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."
Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen,
"äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."
"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin
intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja
tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen
vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan
sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni
olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille.
Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen

47. joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin
vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen
omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille
avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että
kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin
tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun
jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."
"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias
ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää,
miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi,
kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot
täällä?"
"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan,
ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.
"Vanhan isäntämmekö luona?"
"Siellä tai muualla."
"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta
tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan
ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla
rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla
meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta,
jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä,
niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti
lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni
puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New
Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla
selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa

48. annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia
herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin
kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki
kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä
itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa
sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja
syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua
ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin
polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen
kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja
tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan.
Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain
ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten,
itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä
vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt
sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä
sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi
vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä
sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani
koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa
sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle
monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla
vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin
selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä
seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle
jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin,
suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä
pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin
vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

49. Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän
huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus,
jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä,
että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."
"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään
jatku iänkaiken."
"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama.
Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin
tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä
ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin
toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän
maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan
mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä
lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."
"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan
mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja
kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan
koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."
"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei
ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää
selkäänsä tälle maalle."
"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen
tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt
tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi
minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki
laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni
varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä

50. asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne
viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat
vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille
vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat
taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän
puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset
tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän
joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin,
jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella
hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat
jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden
avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja
saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän
tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne
kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut
meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille
hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla
työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan
tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä
valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää
vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja
pelkurimaisesti."
"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti
Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma
manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin
Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi
synnytystuskissaan.]"
"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton,
ojentaen kättään maisemaa kohti.

51. "Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.
"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä
olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.
"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."
"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset
hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai
hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää
sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui
kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä
he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat,
istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on
yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat.
He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä
heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet
omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten
mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän
voiman."
"Niin oli ennen", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."
"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton,
"mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi
saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he
tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi,
nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua
maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa,
milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota
sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja
millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin

52. tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry
niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit
elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja
paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin
sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme
heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa
työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme
yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin
kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on
puhdas."
"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito
saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo.
Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta
lähteä minun mukaani."
"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia
minuun suutu."
Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin,
"sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan
vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin
juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin
pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään
vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan.
Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun
reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet
terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua.
Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. —
Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä

53. tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja
näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta
maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan
myöten hiekkaan."
Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina
naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle
hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty
varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla
kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka
tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken
ja reipasta rohkeutta."
* * * * *
Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan.
Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa
riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt
korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin
puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes
katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan
tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen
niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan
jonkinlaisena hämäränä unikuvana.
Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen
kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta
liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa
taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä
onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli
nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta
sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija,

54. joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja
uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti
paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä
jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua
ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle
varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni
leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja
jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista
hyvinvointia.
Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä
hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja
niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili
kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä
rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen,
kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän
paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään
valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta
oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."
Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton
katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta
nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli
vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista
loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin
mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas
kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe
luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että
voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille
vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat
keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä

55. Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com