yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun
hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he eivät voi enää
unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän keskellänsä,
katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista lauluansa
eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. Rasia, niin,
se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan ahnehdi
sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja
sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään
katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota
ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän on
aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että hän
kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja juoda
hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; mutta
mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista lapsistaan ja
jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen saa! sanoivat
ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin monta raha-arkkua,
joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä arkkua ei saanut
kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä lapsille hän säästi, ja
jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka säästää toisten onneksi,
niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia saitureja on maailmassa.
Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten
kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine
kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi
piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran
kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, kaikki
katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden kuluttua
hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, jota varten
kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! Minusta näytti
vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli alas
lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät enää