harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli
ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri
tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen
maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi
Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä
nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä
vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa,
vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —
Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja
satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten
alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä
täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas,
maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja,
vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti
poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin
haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —
Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua
kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä,
naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten,
vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita
taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen
kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei
siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin
määräpaikkaa kohti.
Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli
laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen
nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja
niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella