järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka
epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat
inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin
epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti
perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä
epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.
Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota
jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla,
yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään
viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista
tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal
tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä
elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi
kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä
syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on
ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei
viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin
selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän
melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.
"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista
uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata
todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on
tyhmyyttä, stultitia, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He
eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on
heillä johdonmukaisuutta."
Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja
johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema
maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden