Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, — hän kertoi surullisimmatkin
asiat samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä —, sinun
lähtösi jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt
mitään, istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli
vallankumouksellisia tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta
meidän asiamme eivät suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi
vekselejä, joka toinen päivä olivat kaupunginpalvelijat
kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi, istuimme sydän
kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.
Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä
Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo.
Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin…
Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli,
myytiin kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi,
kauheata on nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi
aavistaakaan, mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet,
joita meillä on kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun
liinavaatekaappi vietiin pois, — muistathan, se, jonka nurkissa oli
vaaleanpunaiset, viulua soittavat amoriinit —, aijoin juosta ostajan
jälkeen ja huutaa: »Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.
Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja
ja luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta
saat kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä
vuokra oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli
minulla aivan yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto
ilman ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka
ilta konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin
hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin
huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni