siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian kauan
sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä
kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin
maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka
meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain
tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat — minä nuoruuteni vuoksi,
hän ties miksi — pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana.
Ollessaan luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti
hymyillen arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku
muu sattui olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy
sellaista muuria, jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset
romaanisankarit ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja,
laiskoja ja epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen,
että ovat muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt.
Sen sijaan, että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen
mailmaa typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että
heidän oma arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.
Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan rinnallani.
Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa itseäni, tietämättä,
mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului kulumistaan… Ohitseni
kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä ja lämpimiä öitä,
satakielet lauloivat, tuoksui heinälle — ja kaikki tämä ihanine,
kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta, niinkuin
kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt käsittää, kun se jo
katosi, katosi kuin usvaan… Missä on tuo kaikki nyt?
Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili,
innosti — sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta,
keskustelut rakkaudesta — kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin