mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa
kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän
notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia,
pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi
järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti,
keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi
ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut
millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä
ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen
kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle
porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta
kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta
hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää.
Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun
vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista
päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha,
mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, — milloin punainen,
milloin sininen, — kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä
sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa,
joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi
suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille
erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi
äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti,
hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin
kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla
rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi
hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä
sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että
somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut,
raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten