Digital Futures for Cultural and Media Studies 1st Edition John Hartley

Digital Futures for Cultural and Media Studies 1st Edition John Hartley
Digital Futures for Cultural and Media Studies 1st Edition John Hartley
Digital Futures for Cultural and Media Studies 1st Edition John Hartley

1. Digital Futures for Cultural and Media Studies
1st Edition John Hartley download
https://ebookultra.com/download/digital-futures-for-cultural-and-
media-studies-1st-edition-john-hartley/
Explore and download more ebooks or textbooks
at ebookultra.com

2. Here are some recommended products for you. Click the link to
download, or explore more at ebookultra.com
Media and Cultural Studies Keyworks KeyWorks in Cultural
Studies 1st Edition Meenakshi Gigi Durham
https://ebookultra.com/download/media-and-cultural-studies-keyworks-
keyworks-in-cultural-studies-1st-edition-meenakshi-gigi-durham/
Digital futures for learning speculative methods and
pedagogies 1st Edition Jen Ross
https://ebookultra.com/download/digital-futures-for-learning-
speculative-methods-and-pedagogies-1st-edition-jen-ross/
Understanding News John Hartley
https://ebookultra.com/download/understanding-news-john-hartley/
Science Technology and Culture Issues in Cultural and
Media Studies 1st Edition David Bell
https://ebookultra.com/download/science-technology-and-culture-issues-
in-cultural-and-media-studies-1st-edition-david-bell/

3. The Politics of Enchantment Romanticism Media and Cultural
Studies 1st Edition J. David Black
https://ebookultra.com/download/the-politics-of-enchantment-
romanticism-media-and-cultural-studies-1st-edition-j-david-black/
Perspectives on Global Cultures Issues in Cultural and
Media Studies 1st Edition Ramaswami Harindranath
https://ebookultra.com/download/perspectives-on-global-cultures-
issues-in-cultural-and-media-studies-1st-edition-ramaswami-
harindranath/
Cybercultures Critical Concepts in Media and Cultural
Studies Vol 4 1st Edition David Bell
https://ebookultra.com/download/cybercultures-critical-concepts-in-
media-and-cultural-studies-vol-4-1st-edition-david-bell/
Cybercultures Critical Concepts in Media and Cultural
Studies Vol 2 1st Edition David Bell
https://ebookultra.com/download/cybercultures-critical-concepts-in-
media-and-cultural-studies-vol-2-1st-edition-david-bell/
Asian Media Studies Politics of Subjectivities 1st Edition
John Nguyet Erni
https://ebookultra.com/download/asian-media-studies-politics-of-
subjectivities-1st-edition-john-nguyet-erni/

5. Digital Futures for Cultural and Media Studies 1st
Edition John Hartley Digital Instant Download
Author(s): John Hartley
ISBN(s): 9780470671016, 0470671017
Edition: 1
File Details: PDF, 3.06 MB
Year: 2012
Language: english

6. Digital Futures
for Cultural and Media Studies

7. To Tina Horton
“ CH Œ UR:
Tra la la la la la la la!
Ha! ha! ”
(Hector Berlioz, ‘ Ronde des paysans, ’ La Damnation de Faust , 1846)
As they say, the message is in the song!

8. Digital Futures
for Cultural and Media Studies
John Hartley
A John Wiley & Sons, Ltd., Publication

9. This edition fi rst published 2012
© 2012 John Wiley & Sons
Wiley-Blackwell is an imprint of John Wiley & Sons, formed by the merger of Wiley’s
global Scientifi c, Technical and Medical business with Blackwell Publishing.
Registered Offi ce
John Wiley & Sons Ltd, The Atrium, Southern Gate, Chichester, West Sussex,
PO19 8SQ, UK
Editorial Offi ces
350 Main Street, Malden, MA 02148-5020, USA
9600 Garsington Road, Oxford, OX4 2DQ, UK
The Atrium, Southern Gate, Chichester, West Sussex, PO19 8SQ, UK
For details of our global editorial offi ces, for customer services, and for information
about how to apply for permission to reuse the copyright material in this book please
see our website at www.wiley.com/wiley-blackwell.
The right of John Hartley to be identifi ed as the author of this work has been
asserted in accordance with the UK Copyright, Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a
retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, electronic, mechanical,
photocopying, recording or otherwise, except as permitted by the UK Copyright,
Designs and Patents Act 1988, without the prior permission of the publisher.
Wiley also publishes its books in a variety of electronic formats. Some content that
appears in print may not be available in electronic books.
Designations used by companies to distinguish their products are often claimed as
trademarks. All brand names and product names used in this book are trade names,
service marks, trademarks or registered trademarks of their respective owners. The
publisher is not associated with any product or vendor mentioned in this book. This
publication is designed to provide accurate and authoritative information in regard
to the subject matter covered. It is sold on the understanding that the publisher is not
engaged in rendering professional services. If professional advice or other expert
assistance is required, the services of a competent professional should be sought.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data is available
Hardback ISBN 9780470671009
Paperback ISBN 9780470671016
A catalogue record for this book is available from the British Library.
This book is published in the following electronic formats: ePDFs 9781118106693;
Wiley Online Library 9781118106723; ePub 9781118106709; mobi 9781118106716
Set in 10.5/13 pt Minion by Toppan Best-set Premedia Limited
1 2012

10. 1. The History and Future of Ideas 1
2. Cultural Studies, Creative Industries, and Cultural Science 27
3. Journalism and Popular Culture 59
4. The Distribution of Public Thought 94
5. Television Goes Online 117
6. Silly Citizenship 133
7. The Probability Archive 155
8. Messaging as Identity 176
9. Paradigm Shifters: Tricksters and Cultural Science 199
References 215
Acknowledgments 236
Index 238
Contents

11. False facts are highly injurious to the progress of science, for they often
endure long; but false views, if supported by some evidence, do little
harm, for every one takes a salutary pleasure in proving their falseness:
and when this is done, one path towards error is closed and the road to
truth is often at the same time opened. (Charles Darwin 1871 : xxi)
Part I : Reading Digits
Reading, which was in decline due to the growth of television, tripled
from 1980 to 2008, because it is the overwhelmingly preferred way to
receive words on the Internet. (Bohn and Short 2010 : 7)
Media and cultural studies grew up in the era of the press, broadcasting,
mass consumption, and national popular culture. Were these innocent
novelties, harmless entertainments for suburbanizing workforces and their
nucleating families? Early cultural and media studies thought not. Media
consumption and everyday cultural practices were beset on all sides by
darker forces that seemed to be exploiting the pleasure - seeking consumer
for quite different ends, both political and corporate. Given that the mid
twentieth century was the high water mark for totalitarianism in politics
as well as capitalist monopolies in the media marketplace, it is no wonder
that cultural and media studies were founded in suspicion of those who
1
The History and Future of Ideas
Digital Futures for Cultural and Media Studies, First Edition. John Hartley.
© 2012 John Wiley & Sons, Ltd. Published 2012 by John Wiley & Sons, Ltd.

12. 2 The History and Future of Ideas
own and control the media. As a result, media and cultural studies readily
took over from communication science and cybernetics a model of com-
munication that seemed to express this structurally opposed and even
antagonistic difference between producers and consumers. This was the
linear ‘ sender → message → receiver ’ model, made famous by Claude
Shannon (1948) . It placed producers at one end, consumers at the other,
and causation as an arrow going one way only, as ‘ information ’ is sent from
active agent to passive receiver.
It is easy to see how this model can be used as a metaphor for commu-
nication through the media. The ‘ sender ’ may be a capitalist corporation
or a state; the ‘ message ’ may be propaganda, for consumerism, capitalism,
or communism; and the ‘ receiver ’ is a passive individual, often feminized
as ‘ the housewife, ’ reduced to ‘ behavior ’ rather than self - motivated action.
Thus, there is room for duplicity and deceit at each link in the process. The
producer may have hidden motives; the message may have hidden mean-
ings; and the recipient may be made to behave in ways that he or she would
not otherwise have chosen (media effects). Although such a model of com-
munication has been criticized and reworked many times over the years, it
still has a commonsensical hold over much work in the fi eld, and also across
government policy, corporate strategy, and community engagement in rela-
tion to popular media and culture.
With the emergence of digital, interactive, and participatory media
and of the ‘ user, ’ as opposed to the consumer, it is timely to rethink
this underlying model of communication. An alternative is in fact
readily to hand. The ‘ dialogic model of language ’ implies turn - taking,
mutual productivity, context - specifi c uses, and an example of an
almost infi nitely complex system – namely language and its ‘ institutional
forms ’ in textual systems such as literature, media, journalism, and science
– that is nevertheless continuously produced by myriad unmanaged
and self - organizing ‘ users ’ or speakers, whose agency is ‘ open ’ but not
‘ free - for - all. ’
It is my hope that media and cultural studies can be reformed not only
to take account of the technological consequences of digital media but also
to take seriously the dialogic model of communication – where, you will
note, ‘ the consumer ’ disappears entirely. Instead, ‘ meaningfulness, ’ ‘ social
networks, ’ and ‘ relationships ’ surface as crucial components of the process.
They replace ‘ content, ’ ‘ information, ’ or the ‘ message ’ with human inter-
action based on self - expression (albeit constrained by language and
other systems of communication), description and argumentation

13. The History and Future of Ideas 3
( ‘ truth - seeking ’ in Karl Popper ’ s terms), as well as play, ‘ phatic ’ chatter, and
imaginative invention. Of course, language can be used for exploitative,
duplicitous, and hidden purposes just as much as any other medium, but
a model of communication in which everyone is a producer , and where these
constraints are continuously renegotiated in action, is surely preferable to
one based on behaviorist assumptions that reduce human agency to the
status of the lab rat.
A further implication of shifting our analytical lens from the linear
model to a dialogic one is that we can extend the study of media and culture
from its present fi xation with a tiny minority of powerful producers (i.e.
industry professionals) to a population - wide focus on how all the ‘ agents, ’
individual or institutional, in a given communication, media, or cultural
system act and are acted upon as they use it (i.e. the ‘ people formerly known
as the audience ’ ).
If media and cultural studies are to transform – from a linear to a dia-
logic mode; from producer to consumer; from powerful corporation and
charismatic celebrity to everybody in the population; from representation
to productivity; from structural opposition to dynamic systems; from cul-
tural studies to cultural science – is there anything left that we might rec-
ognize as media and cultural studies? My answer takes the form of this
book: it remains interested in the media, popular culture, and textual
systems as the best evidence for sense - making practices at large scale, and
it retains the familiar focus of cultural and media studies on questions of
meaning, identity, power, and ‘ the human, ’ in the context of technology,
the market economy, and global interaction among our dispersed and
diverse but ‘ convergent ’ species (Jenkins 2006 ).
One thing that cultural and media studies do particularly well, in my
view, is to study the situated and contextual process – both informal (in
self - organizing networks) and formal (via institutional agency) – of the
emergence of ideas in mediated networks. How that is done on a society -
wide scale using the latest communications technologies is no longer a
matter of interest to media and cultural scholars alone. It has also become
a vital interest among economists, who seek to understand innovation as
the process where new values, both cultural and economic, emerge from a
complex open system. The contemporary digital media, which are dialogic,
consumer co - created, population - wide, productive, and dynamic, may be
just the place to study the evolution of novelty .
Each ensuing chapter takes these general issues forward in a specifi c
context:

14. 4 The History and Future of Ideas
• Chapter 2 ( cultural studies , creative industries , and cultural
science ) maps out the changes that may be required in our disciplinary
settings if we are to do justice to emergent meanings.
• Chapter 3 ( journalism and popular culture ) subjects journalism
– and journalism studies – to a comparative historical analysis that
shows how modern ‘ mass ’ journalism was originally invented on a dia-
logic model of communication, only later falling prey to the linear
model that dominates the domain today. The chapter argues that the
dialogic model is re - emergent in the digital age.
• Similarly, Chapter 4 ( the distribution of public thought ) shows
how the public sphere itself has evolved in the global era, not only by
going online but also through such self - organizing market mechanisms
as the ‘ airport bestseller, ’ a hitherto neglected media form, which coor-
dinates and distributes ideas in a way that may help us to understand
how new ideas using new media may have evolved their own coordinat-
ing mechanisms, despite the fear of the amateur that currently preoc-
cupies the minds of expert professionals who are used to ‘ representing ’
the population at large in the realm of ideas.
• Chapter 5 ( television goes online ) shifts the focus to television,
exploring what happens when television opens out, from ‘ representa-
tive ’ broadcasting to ‘ productive ’ digital affordances.
• Chapter 6 ( silly citizenship ) takes these ideas further to show how
the agents ‘ formerly known as the audience, ’ especially those not counted
as citizens, for example children, may be making up new forms of civic
engagement even as they play with the digital media.
• Chapter 7 ( the probability archive ) pursues online television into
the archive – specifi cally YouTube – to show how that pursuit changes
what we mean by archiving, and the very nature of the archive itself, in
the process. Shifting from ‘ representative ’ to ‘ productive ’ status also
changes the nature of the archive from ‘ essence ’ to ‘ probability ’ – a move
that has profound implications for our disciplinary methodology.
• Chapter 8 ( messaging as identity ) throws caution to the wind and
proposes the reclassifi cation of our species – Homo sapiens – as Homo
sapiens nuntius : ‘ messaging humanity. ’ Here the idea is that personal
identity itself is a product of , rather than input into or affected by, our
messaging interactions with one another, such that the very idea of ‘ the
message ’ needs to be updated from noun to verb (thing to action),
somewhat after the manner of the visionary architect Buckminster
Fuller (Buckminster Fuller, Agel, and Fiore 1970 ), whose autobiography

15. The History and Future of Ideas 5
was entitledI Seem to be a Verb . Well – we seem to be constituted by
our messaging.
• Chapter 9 ( paradigm shifters: tricksters and cultural science )
draws the themes of the book together by highlighting the extent to
which change has been a constant ‘ problem situation ’ for the humanities
just as it has been for economics. Thus, the tradition of the trickster in
classical mythology and in anthropology, which has been investigated
using the classic tools of textual analysis and ‘ thick description, ’ may be
linked with that of the entrepreneur, the focus of evolutionary econom-
ics. Both the mythological trickster and the Schumpeterian entrepre-
neur are agents of system change or ‘ creative destruction, ’ the
‘ go - betweens ’ who link, disrupt, and renew different worlds to produce
new meanings.
Thus, this book sets out on a path to reorient and reconceptualize media
and cultural studies, while investigating some examples of digital futures
along the way to see which way they are pointing.
My Media Studies
My involvement in what would eventually be called media studies started
in the 1970s, on the trail of the ‘ active audience. ’ During the broadcast era,
the idea of such a thing may have seemed perverse. At the time, media
audiences were widely thought to be passive couch potatoes, exhibiting
behavioral responses to psychological stimuli coming from powerful com-
mercial and political agencies whose motives were far from pure. The
pursuit was even more quixotic because I had no training in ‘ audience
studies, ’ if by that was meant ethnographic description, sociological survey,
or psychological experiment on the bodies of ‘ subjects. ’ I was trained in
literary history and textual analysis, which are just as empirical and realist
as the social sciences but are focused on discourse not agents. I had a very
different model of the ‘ active audience ’ in my head, based on early modern
popular culture in both of the major spheres of representation: imaginative
(the audience for popular drama) and political (mass readership of the
press).
• My exemplary imaginative audience was modeled on Shakespeare ’ s
own, the question being what Elizabethan popular drama could tell us
about the ideas of its time. There was little talk of couch potatoes in

16. 6 The History and Future of Ideas
relation to Shakespeare ’ s audience, although some critics did make
unfl attering assumptions about what the ‘ groundlings ’ could under-
stand compared to the courtiers in the audience. But that was simple
class prejudice, because what made Shakespearean theatre fascinating
was that groundlings and courtiers alike attended the plays, which were
both commercial and critical blockbusters. I was interested in a popular
dramatic tradition that linked the top of society with the bottom in
mutually illuminating dialogue (Bethell 1944 ), and I approached televi-
sion audiences in the same spirit.
• M y m o d e l political audience was the fi rst mass ‘ reading public, ’ pro-
duced by the democratic activists of the American, French, and Indus-
trial Revolutions, and in particular by the ‘ pauper press ’ of the early
nineteenth century – the fi rst mass reading public of the industrial era.
These audiences were ‘ active ’ to the point of insurrection.
It seemed that if audiences were considered as active agents, seeking
enlightenment as well as entertainment, indeed seeking it in entertainment,
then television would present itself as a completely different object of study
compared with what the social sciences researched – psychologists looking
for pathological behavior, pollsters looking for marketing opportunities, or
political economists looking for capitalist infl uence. Instead, broadcast tel-
evision presented itself as a means for extending imaginative and political
representation to whole populations. So, my media studies says that the
most popular media, from Shakespeare to Big Brother (Hartley 2008 ), are
open, generative resources for growing popular self - realization and
emancipation.
Once you set off down the path of equating popular media and popular
emancipation (both imaginative and political), you will quickly be inter-
cepted by those who say that the media are owned and controlled by vested
interests in a power structure, with programming designed to keep the
potatoes on the couch, watching the ads for neo - liberalism. Very well; but
this is to see culture as confi ned to the intentions of the most cynical and
exploitative producers, ignoring both positive potential and long - term
unintended consequences. In the long run, do we care more about the
motivations of capitalists or about the ideas that their energies put into
circulation? For instance, do we remember Charles - Joseph Panckoucke or
do we remember the ideas of the Enlightenment and revolutionary France?
Panckoucke was the fi rst French media mogul, but few remember him now.
At this distance of time, the speed, effi ciency, and scale of his operations,

17. The History and Future of Ideas 7
taking revolutionary newspapers and literature to the far reaches of France
and beyond, look more impressive than his contemporary infl uence or
fortune. These were but the means by which he was able to create a nation -
sized ‘ social network ’ in which the struggle to implement the Enlighten-
ment, or to resist it, could become a practical political endeavor for a whole
population. Similarly, few recall that Shakespeare himself was a pioneer
media entrepreneur, an investor and executive of a joint - stock company
that produced popular entertainment for profi t. And no - one accuses
Shakespeare of downplaying the disruptive force of early capitalism in his
plays even as he benefi tted fi nancially from it in his business.
As for audiences, treating them as lacking in the mental resources to deal
with their own entertainment is not only demeaning but also a case of
academic bad faith. For, if all the psychological experiments and sociologi-
cal surveys do reveal an audience characterized by vulnerability to media
effects, then what are media academics and researchers doing to help them
to become independent? Teaching students to become expert in blaming
the media for their effects on other people may produce the very things we
rail against – disempowerment, disengagement, passivity, and risk aversion.
In my view, media studies needs to teach both knowledge, including self -
knowledge, and action, both critical and creative – together they constitute
true digital literacy for an ‘ active audience. ’ The educative role of media
studies does not pathologize the object of study. Instead, it propagates
astute reading, adept navigation, contextual understanding, and creative
productivity.
Studying the media as resources for popular imagination and emancipa-
tion means that their overall importance in the history of modernity has
far outweighed their scale as a sector of the economy. They are an ‘ enabling
social technology ’ – like the law, science, and markets, all of which are
important as coordinating and regulating mechanisms that enable other
kinds of creative productivity to fl ourish. We rarely assess the law or science
by reference to their scale as ‘ industries ’ or markets by reference to the cost
of maintaining them as markets. Their importance is that they coordinate
intercourse and regulate trade in large - scale economies. They enable the
growth of knowledge, as do the media.
The emergent ‘ creative industries ’ are in the twenty - fi rst century taking
over the position that ‘ the media ’ held in the twentieth. However, there is
a major difference. The media were conceptualized as the ‘ enabling social
technology ’ of ideological control for a mass society, but the creative sector
may be regarded as the social technology of distributed innovation . As

18. 8 The History and Future of Ideas
productivity migrates out of fi rms, organizations, and expert systems into
the homes and heads of the population at large, media studies will need to
attend to new sources of creative innovation and productivity. ‘ Ordinary ’
people may realistically pursue and publish their own imaginative, intel-
lectual, or political emancipation, driving growth and change as they go.
It will be the recurrent theme of this book that the ‘ active audience ’
tradition has been given a powerful boost by the emergence of digital
technologies, the internet, Web 2.0, and consumer - created content. During
these developments, ‘ the audience ’ has transmogrifi ed into ‘ the user, ’ and
industrial - era, one - way, mass communication has added to its broad social
reach a mode best described as dialogic, demotic, and DIY/DIWO (do it
yourself/do it with others).
The industry - generated model of digital content shown in Figure 1.1 ,
produced by the International Data Corporation (Gantz and Reinsel 2010 ),
shows a 2010 estimate of the extent of user - generated content, compared
with the previous monopoly of ‘ enterprise - generated content. ’ As the Venn
Figure 1.1 The Scale of the Problem: User - Generated Content. ‘ More than 70%
of the Digital Universe [in 2010] will be generated by users – individuals at home,
at work, and on the go. That ’ s 880 billion gigabytes ’ (Gantz and Reinsel 2010 : 11).
1

Source: Gantz and Reinsel (IDC Digital Universe Study, sponsored by EMC)
(2010) .
Enterprise-Touch
Content*
~960
Exabytes
~240
Exabytes
2010
1,200 Exabytes
~900
Exabytes
~600
Exabytes
Overlap
User-
Generated
Content**
**Consumers
and Workers
Creating,
Capturing, or
Replicating
Personal Information
*Transported,
Hosted,
Managed,
or Secured
Enterprise-
Generated
Content

1
‘ Enterprise - touch ’ means information for which enterprises may be legally or manageri-
ally responsible but that they have not generated themselves, for example the videos on
YouTube.

19. The History and Future of Ideas 9
diagram makes clear, there is an unprecedented overlap between users and
enterprises (typically commercial enterprises). For instance, an astonishing
amount of content is uploaded by users, whether these are private individu-
als or workers for other enterprises, on YouTube and similar sites, such as
Tudou in China (whose name, ‘ potato ’ in Mandarin, is a play on the English
term ‘ couch potato ’ ).
2
But these sites themselves – their security, servers,
legal status, design, and information architecture and management – are
commercially owned and operated (in YouTube ’ s case, by Google). Gantz
and Reinsel use the expression ‘ Enterprise - Touch ’ content, a suggestive
term for a phenomenon that radically undermines the traditional consumer/
producer distinction.
This reconfi guration of media means the ‘ active ’ audience ’ s own actions ,
not their behavioral reactions , now constitute the most important empirical
fi eld for the investigation of dynamic change. The mediated enterprise of
self - directed creative interaction among all the agents in a system – for
example in social network markets – can be investigated empirically. The
scale of productivity escalates year by year, from gigabytes to petabytes to
zettabytes – 2010 was the fi rst year that this unit was reached (the ‘ 1200
exabytes ’ shown in Figure 1.1 is equal to 1.2 zettabytes; see also Bohn and
Short 2010 ). As a result, the tools required to model and measure dynamic
change in such systems must come from mathematics, complexity theory,
evolutionary economics, and game theory. Media studies needs to develop
expertise collaboratively with these fi elds.
The future is digital for media studies, and that will require new com-
petencies, for instance in large - scale, computer - generated data; new hori-
zons, for instance linking our interdisciplinary fi eld with the natural
sciences, bioscience, and ‘ science and technology studies ’ ; and new problem
situations, for instance moving beyond the familiar ‘ producer → text/
commodity → consumer ’ chain to an evolving social - network model of
the media. ‘ Digital futures ’ will pose serious questions for media studies as
well as for media organizations and audiences.
Disciplinary Context
My disciplinary cluster is the humanities and creative arts, known in Aus-
tralia as ‘ HCA. ’ One difference between HCA and other disciplines lies in
the interface between the discipline and its object of study. Simply put,
2
Source: Bulkley (2008) . See http://www.tudou.com .

20. 10 The History and Future of Ideas
many disciplines face out : law, engineering, medicine (etc.) face an imper-
sonal object (the law, mechanics, the body, etc.) that needs to be understood
and manipulated by a defi ned profession or industry. But HCA faces in :
traditionally the object and benefi ciary of this kind of knowledge has not
been ‘ the industry ’ or ‘ the profession ’ but the student , whose taste, judg-
ment, comportment, and conduct are formed and shaped as the ‘ outcome ’
of knowledge practices. Thus, where an engineering or law student may
practice engineering or the law, a humanities student practices . . . being
human. As a result, humanities - based research has developed a strongly
values - based tradition of criticism and critique, rather than a ‘ science ’ -
based tradition, either pure or applied. Further, the graduates of HCA
programs, often the largest cohort in a university, don ’ t face out towards a
profession or industry entry scheme for their employment, but to a chaotic,
global, dynamic, and uncertain set of markets . They qualify for no accred-
ited point of entry other than the notorious ‘ swimming lesson ’ that most
arts graduates must undertake before fi nding their niche in a complex open
system – they sink or swim.
Immersed in uncertainty, always exposed to potential disutility, but heir
to some universalist claims, those who study culture – especially in the
domain of cultural studies – have come to see their own disciplinary situ-
ation as disruptive and their knowledge - forming practices as an intellectual
version of Schumpeterian ‘ creative destruction ’ (Schumpeter 1942 ; Hartley
2003 ; Lee 2003 ). They work against the grain of both established knowledge
systems and professional or industrial applications of such knowledge. The
traditional mode of HCA ‘ research ’ was criticism – both various forms of
literary and art criticism and ‘ critique ’ of the politico - economic or social
status quo. This type of research is not easily oriented towards an industrial
or professional ‘ end user ’ – it does not face out towards a paying customer,
as research in, say, engineering or computer science may readily hope to
do. For some HCA specialists, the ‘ end user ’ is another academic specialist,
contributing to the deepening of a fi eld of study; for others, it is no less
than contemporary subjectivity and identity as such, a humanity and a
creative capability that graduates will carry around with them in their
heads and know via their relations with others. The humanities are split
between in - close analytic specialism and a universalist - emancipationist
agenda for intellectual and ethical/political reform. They are but weakly
connected to commercial R & D (research and development) or public
policy formation.

21. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

22. viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun
trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin ei
heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän
oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua
panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.
Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut
niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa
myöskään ollut puhua unenpöpperössä.
Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas
alkoi kehoittaa:
— Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun…
— Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän
sai uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:
— Täällä on niin pimeä.
Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi
istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli luullut
tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä Edla
ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä
paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan
ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.
Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja,
ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi
ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin
lakanarääsyihin: Hän kuolee.
Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee…

23. — Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, — kuinka sinun laitasi on?
Oletko kovin sairas?
— En, vastasi vaimo hitaasti, — en minä ole sairas.
— Onko sinulla vaivoja jossakin?
— Ei enemmän kuin tavallisesti.
— Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.
— Ei, sanoi hän nopeammin, — ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!
Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.
Minä en tahdo sairashuoneeseen…
— Sen tiedän, änkytti Wilenius, — mutta — mutta — tarkoitan
vain — jos sinä olet vaarallisesti sairas — — jos sinun pitäisi saada
jotakin lääkettä — — Jos sinä nyt kuolet — — pääsi häneltä.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius
kuuli joka sanan: — Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä
sairashuoneeseen, kuuletko!
Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.
— Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan
liikkumattomana kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti
hänen vanhassa päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut
kaikesta uudesta ja oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen
odottamattoman ja kauhistavan painosta, joka oli yht'äkkiä

24. romahtanut hänen päälleen. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään Edlan
valjuja kasvoja kohti.
— Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt
Wilenius ei epäröinyt enää.
Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää
neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa, mutta
eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa
otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.
Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt
sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien
seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi
rasian lattialta liimapannun vierestä.
Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai
raapaista, ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään
olivat viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli
liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo
melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.
Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä
varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja kulutti
paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä
lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?
Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena
ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?… Mieluimmin hän
olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut
toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja
taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä, niin

25. tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä
suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli
sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen
täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua, jos
tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin vahvistavaa
lääkettä…
Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse
koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi…
Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut
häkeissään Korkeasaarella.
Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. — Onko sinun nälkä, Edla?
hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin, mutta Edla
vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen. Wilenius
penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja
maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi
ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se
käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän lampun
likaisenkeltaista valoa vasten — apua ei näkynyt, pelastusta ne eivät
voineet tarjota.
Lääkettä — herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia
lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu panee
ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat saaneet
joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa kurisevan
tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin sota oli tullut
ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman vinoon — terveinä
he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä. Ja kun eivät
mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet heitä ahdistaneet,

26. niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin huomanneet iän
karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä. Niin oli ainakin
Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa ollut levoton, jos hän
oli tuntenut itsessään jotakin tai jos hänellä oli ollut aavistuksia, ei
hän ainakaan ollut niistä mitään virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli
tosin valittanut outoa väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut
mennäkseen pois edes voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin
pysytellyt ylhäällä suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-
kahvilan punaisen shagikaluston korjaamisessa.
Lääkettä … niin niin, lääkettä … mutta mistä?
Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut…
Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.
Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.
Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.
"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein
mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta
kenties auttaa, kenties, kenties…
Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen ja
puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten
huuliensa väliin.
Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius
ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako sitten,
vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.
Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne
olivat monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi,

27. mikä oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui
aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä silmällä
katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat toistensa
heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen, mitäpä
siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.
Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden
niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän ei
ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan käteen ja
piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan mitään
hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista,
kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä
känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet
kynnet. Tai kenties sentään?
Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti
saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei
näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään.
Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä
tuntunut olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli
sytytetty. Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut
vastausta.
Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää
naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain
tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista
kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta — aivan
lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan
tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita
— mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he
kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt ja

28. kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä
ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy
luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat
aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä
herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti
sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee — — eikä siitä olisi
missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi — eihän ollut poliisin
asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa vuoteissaan, ja
tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin Wilenius itse
niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja
toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen kuun asemasta
taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon. Pakkanen puri
terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen täytyi päästää
Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan päällystakkinsa —
talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi; kesällä se oli yhtä hyvä
kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen ja tarttui uudelleen
Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä kuin ennen, ja hän tuli
ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan parempi olla, jos hän laittaisi
hänen kätensä peitteiden alle, sen sijaan että piteli sitä omissa
kohmettuneissa kourissaan. Ja kun hän ei saanut vastausta
kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä mielijohdettaan.
Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua
siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin
aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja
toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.
Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen
hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi
kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet
välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet

29. vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut
yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi
nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.
Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen
keralla hänet valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut
kuitenkaan toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja
laskeutui makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen
raskaita, pakottavia jäseniään vähän aikaa — —
Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni.
Edlako häntä kutsuu?
Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja
hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.
Onko hän nukkunut? Ei… On, hän on nukkunut, mutta ei kauan,
näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa
edelleen, Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut
kappaleen matkaa, ei pitkälti.
Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo
hänelle — Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu
betoniholveissa ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta.
Selittämätön, kaamea varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta
kahvilasohvalta: ei ole toivoa, Edla on jo kuollut!
Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus
tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä,
seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän
tunne mitään erityistä.

30. Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka
ympäröi hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei
ole milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen
vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi
olla.
Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää
ruokavähät? Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa,
kun ne tästedes menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka
pingoittaa kankaan, kun hän lyö naulat, kuka auttaa häntä
kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan alas, kuka… Niin, ja ennen
kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja teoin nyt, kun Edla on saatava
kunnialla hautaan?…
Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia.
Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen
huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina.
Ja kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti
viimeisiä öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin
väliajoin, silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän
syöksyy ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.
II.
Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi
ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit
avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen.
Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi
on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja
maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti

31. jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa
jotakin ammoin sitten kadonnutta.
Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi
kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä
kevyille lumikeoille uuden muodon.
Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei
ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla
keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet
hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä
ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän
tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea
ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.
Ja hän käveli kävelemistään.
Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti
viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa hiljalleen.
Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai saaneen jonkin
päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi rämeällä äänellä ja
hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla. Hevonen porhalsi
laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.
Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen
ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä
puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä
saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat, mutta
hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi
itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan toista,
hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki edelleen.

32. Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä
häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja päämaali,
toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei Wilenius olisi
tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat olevan
hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan, kukin
omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona naapureihin
nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä kadulla: hän ei
voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on kuollut", tai:
"Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin rohjennut sen
tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän hän voinut
pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin olemaan…
Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri
tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin millä
sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä täällä
ulkona kylmässä ilmassa.
Wilenius käveli kävelemistään.
Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili
kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista
häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli juuri
sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä… Mutta kaikki ovet olivat
lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.
Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka
olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä kai
joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään, kun
hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin keskellä
yötä…

33. Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon
kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä!
Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi
kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä
tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua,
milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän
käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä,
lehdettömiä, uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai
Vanhan kirkon puistossa — tai ehkä jossakin muualla, samantekevä
missä. Sitten tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia,
mustia runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien
välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei,
jäätynyt vedenpinta — — mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää
painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut
enää oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen
porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa
ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.
Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui,
samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään,
kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi
pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.
Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä
talo keskellä valkoista tyhjyyttä.
Hän oli kotona taas, melkein.
Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen
makuukselleen.

34. Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan
takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa
Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria, ilman
ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen
köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja
murtumuksessa.
Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi
lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut
suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä
menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen
ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä
kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis
eteenpäin kuin jonnekin muualle.
Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin
tutkiakseen oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet
aistimensa tehneet hänelle jonkun kujeen.
Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti
maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna
näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven yläpuolella
kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset kapinanaikuisten
kuulain reiät.
Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja. Turun
kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon vaskitornin,
Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui, Senaatintalo
antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki Siltasaaren punaiset
talot nostivat valkoisen lipun — täällä vain ammuttiin, ammuttiin
lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa oli juossut läpi
saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset vihdoin

35. päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän
tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa
kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää
kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon
ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan
kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.
Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät
olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka kaikki
lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.
Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän
kuunteli, kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen
latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.
Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen
tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä,
joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.
Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan
huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön,
joka seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.
Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että tytön
kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur pohjakerroksesta,
yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat vuokranneet oikealla
puolella porttia olevan huoneen.
Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi
tytön. Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle
saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan
turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa,

36. vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat
kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli
monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä,
ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä
suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa
heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet
liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista
koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia
runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin
nähneet.
— Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä,
niin kiire hänellä oli päästä puheisiin.
Tyttö pudisti päätään.
— En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.
Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.
— Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi sitten
kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen epäävää
vastausta: — Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään tarvitse
välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en puhuttele
ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan tulla sisään
ja istua hetkisen teidän luonanne.
Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat
kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.
— Mahdotonta, hän sanoi. — Meillä on vieras. Ei ketään lasketa
sisään.

37. Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi,
kun hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen
koko ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin
kaatumaisillaan oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän
kuljeskeli pitkin katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut
toimeliain ja säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä,
mutta Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen
ajatuksensa.
— Edla on kuollut, hän sanoi. — Edla kuoli tänä yönä.
Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä
hän ei totisesti tietänyt.
— Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä
asiahan oli hänestä todella paha.
— Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, — enkö saa
tulla teille?
Hildur mietti hetkisen.
— Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi
surkutellen. — Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa
päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai
mies, kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä
joka ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan
kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen ja
siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee
tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.

38. Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen
mielessään.
— Hildur, sanoi hän liikuttavasti, — mene sisään ja kysy heiltä. Se
kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun lattialla,
ei kenenkään tarvitse välittää minusta.
Tyttö epäröi.
— Minä vain pelkään että Olku vihastuu.
— Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.
— Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko olisi
tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.
— Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?
Hildur katseli häntä ymmällä.
— Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?
Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän
olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta
hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.
Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota
peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen
torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello
muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan
avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa
asemissa olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan,
ja hän oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään

39. epäilyttävää henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla,
että oli ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta
sittenkään kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan
konjakkia, käveli ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta
hänestä ei voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi
kiukuksi.
— Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen tytön
käteen. — Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan olla
ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta pian
saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä
lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan
valehtele.
Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa
rahansaanti, josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa,
Hildur meni.
Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä
odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli kieltävä
ja Olku sattui kimmastumaan.
Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä
taukoamatta, omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli
jatkoi huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti
pimeässä holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.
Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian
arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. — Sellaisia
epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen
aikana.

40. Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi
Wileniukselle, käski hänen tulla!

41. — Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan!
He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas,
kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.
Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi
Hildurin luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.
— Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen
käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. — Tässä paleltuu
kuoliaaksi.
Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.
Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa
kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin peläten
että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen vaarallisen
vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat, leveät
kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä etsinyt,
ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali: se
kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja
kutsuttanut sisään.
Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla
karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet
selvästi.
Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot — pojan, miehen,
vanhuksen yht'aikaa — ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää suuntautui
Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt niin itsepintaista,
järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää tarkastelun, yritti
tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen läpitunkeviin,

42. hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet rävähtävänkään,
mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman aihetta peläten,
levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai vaivoin
sanotuksi:
— Minä pyydän kiittää paljon.
Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten
ruskeankeltaisella nesteellä — konjakistahan Hildur oli puhunut — ja
ojensi sen Wileniusta kohti.
— Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen,
minkä hän lausui tämänöiselle suojatilleen.
Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle ja
tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut väkijuomia
moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut hänet niistä
luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos vieras olisi
käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin hän olisi
empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut muuta
tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi nyt
juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä
kehoitusta.
Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen
tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen
päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi
häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle hänen
jalkainsa juureen.
Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän
hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi ja

43. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com