oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle
sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."
Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui
askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota
vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni
oli vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui
häntä kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt.
Kevyt hymy hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen
sielussansa taaskin oli voitettu.
Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan
laki ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat
voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän
järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja,
"jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan.
Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän
vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja, ja
sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet
hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin
tähdet, jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki
häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa.
Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on
ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä
pidä loppua oleman."
Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi,
että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat
vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon
tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen
luonnollisen ilmeensä.