seitsenvuotias Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä
vastaan. Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin
odottamaan portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja
kukkaseppeleillä ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he
myöskin kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi
maalatusta portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui
kaksin reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa
vaatteissa, juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele
mustilla kiharoilla, oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella
pihalla, jonka keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein
tavarakuormani portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset
maahan. Minä käyn hänen luoksensa ja hän suutelee minua.
"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut
syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta sitten,
joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa
kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä
viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa
töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja lohduttanut
minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi aina pysynyt niin
vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia kohottaa päätänsä,
siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta ja pahuutta
vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla suuri ja
horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä eteenpäin.
Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen
maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat
elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian
sekaantuvat jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat
meidän pienet seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun
suuret maksut heitä kaikkia rasittavat? Mitä auttaa meidän
Aleksanteri-koulumme, jonka me kymmenvuotisen, kovan taistelun