sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme
vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin
äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille,
olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl
jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä
ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti
kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat
odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On
välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu
hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta.
Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei
näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta
tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään
pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut
savupilvi on tyyten kadonnut."
Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain,
poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja
katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta.
Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää
kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta
metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään",
hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi
muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain
pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä
suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."
Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi
kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein
rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat
lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl