Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta
ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein
ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet
määkyivät toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli
Heidi keskessään.
"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen
annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä
mehukkaimmat tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo
ylemmäksi, käyt sinä jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa
tee, ja kun se tahtoo vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten
kanssa käyt, niin seuraat sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä
se tee mitään, vaikka sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan
mihin se vie, sillä tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy
nyt saada parasta ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän
hyvää. Miksi sinä tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun
niellä? Ei siellä ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista
sanani!"
Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti
marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin
mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti
pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät
Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen.
"Sinun pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää
mukaan, sun täytyy Vienon jäljessä".
"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään
aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme
sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.