tyttäreni läsnä-ollessa?»
»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui
Varney katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät
tuijottaen ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle
sanottu, että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia,
jollaisen naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää
yöpukuaan keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi
huolehtia taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen
Sinulle Viisauden Linnan avaimen kautta.»
»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa
pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan
kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee
kaikki muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille
voi päästä vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»
»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa,
ell'et sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman
sanani kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan
toivoakaan, niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun
vuokrakartanosi muuttamisesta vapaaläänitykseksi. Alasco jättää
Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä tulet, kunnon Anton, yhä pysymään
minun alustalaisenani.»
»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän
tuumanne tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni —
siitä nimittäin, että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä
talossa olla joku, joka rukoilee puolestani, ja se joku on minun
tyttäreni. Minä olen elänyt syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian
rakas; mutta hän on yhä yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä