Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st Edition Stanford Anderson

Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st Edition Stanford Anderson
Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st Edition Stanford Anderson
Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st Edition Stanford Anderson

1. Visit ebookfinal.com to download the full version and
explore more ebooks or textbooks
Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st
Edition Stanford Anderson
_____ Click the link below to download _____
https://ebookfinal.com/download/eladio-dieste-innovation-in-
structural-art-1st-edition-stanford-anderson/
Explore and download more ebooks or textbook at ebookfinal.com

2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Structural Health Monitoring 2013 a roadmap to intelligent
structures proceedings of the 9th International Workshop
on Structural Health Monitoring Stanford University
Stanford CA September 10 12 2013 Fu-Kuo Chang https://ebookfinal.com/download/structural-health-
monitoring-2013-a-roadmap-to-intelligent-structures-proceedings-of-
the-9th-international-workshop-on-structural-health-monitoring-
stanford-university-stanford-ca-september-10-12-2013/
King Arthur in Antiquity 1st Edition Graham Anderson
https://ebookfinal.com/download/king-arthur-in-antiquity-1st-edition-
graham-anderson/
It s Not Rocket Science 4 Simple Strategies for Mastering
the Art of Execution 1st Edition Dave Anderson
https://ebookfinal.com/download/it-s-not-rocket-science-4-simple-
strategies-for-mastering-the-art-of-execution-1st-edition-dave-
anderson/
Distributed Cognition in Classical Antiquity Anderson
https://ebookfinal.com/download/distributed-cognition-in-classical-
antiquity-anderson/

3. Graphics in design communication David Anderson
https://ebookfinal.com/download/graphics-in-design-communication-
david-anderson/
Upright The Evolutionary Key to Becoming Human 1st Edition
Craig Stanford
https://ebookfinal.com/download/upright-the-evolutionary-key-to-
becoming-human-1st-edition-craig-stanford/
University of Minnesota 1945 2000 1945 2000 1st Edition
Stanford Lehmberg
https://ebookfinal.com/download/university-of-
minnesota-1945-2000-1945-2000-1st-edition-stanford-lehmberg/
Advanced modelling techniques in structural design 1st
Edition Fu
https://ebookfinal.com/download/advanced-modelling-techniques-in-
structural-design-1st-edition-fu/
Advances in Structural Adhesive Bonding 1st Edition D.
Dillard
https://ebookfinal.com/download/advances-in-structural-adhesive-
bonding-1st-edition-d-dillard/

5. Eladio Dieste Innovation in Structural Art 1st Edition
Stanford Anderson Digital Instant Download
Author(s): Stanford Anderson
ISBN(s): 9781568983714, 1568983719
Edition: 1
File Details: PDF, 11.64 MB
Year: 2004
Language: english

6. ELADIO DIESTE

8. ELADIO DIESTE
Innovation in Structural Art
Stanford Anderson, editor
PRINCETON ARCHITECTURAL PRESS, NEW YORK

9. Published by
Princeton Architectural Press
37 East Seventh Street
New York, New York 10003
For a free catalog of books, call 1.800.722.6657.
Visit our web site at www.papress.com.
©2004 Princeton Architectural Press
All rights reserved
No part of this book may be used or reproduced in any manner without written
permission from the publisher, except in the context of reviews.
Every reasonable attempt has been made to identify owners of copyright. Errors
or omissions will be corrected in subsequent editions.
Frontispiece: Eladio Dieste, Church of Christ the Worker, Atlántida, Uruguay,
1958–60. Photograph: Julius Shulman
Support for the Dieste project was significantly provided by the Graham
Foundation for Advanced Studies in the Fine Arts, Chicago, and the Batuz
Foundation/Société imaginaire, Altzella, Germany.
Editor: Nancy Eklund Later
Associate Editor: Scott Tennent
Designer: Jan Haux
Special thanks to: Nettie Aljian, Nicola Bednarek, Janet Behning, Megan Carey,
Penny (Yuen Pik) Chu, Russell Fernandez, Clare Jacobson, John King,
Mark Lamster, Linda Lee, Katharine Myers, Jane Sheinman, Jennifer Thompson,
Joseph Weston, and Deb Wood of Princeton Architectural Press
—Kevin C. Lippert, publisher
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data:
Eladio Dieste : innovation in structural art / Stanford Anderson, editor.
263 p. : ill. (some col.) ; 31 cm.
Includes bibliographical references and index.
ISBN 1-56898-371-9 (hard cover : alk. paper)
1. Dieste, Eladio, 1917—Criticism and interpretation. 2. Architecture—
Uruguay—20th century. 3. Architecture—Technological Innovations—Uruguay.
I. Anderson, Stanford. II. Dieste, Eladio, 1917–
NA929.D5E39 2004
720'.92—dc22
2003023707
eISBN 978-1-61689-002-5

10. CONTENTS
KNOWLEDGEMENTS
DUCTI
DIESTE HOUSE, Montevideo
, 1961–63
with a description of the house byAntonio Dieste
DA
NCE WITHOUT EFFORT OR FATIGUE”: ELADIO DIESTE AS ECT
CHURCH OF CHRIST THE WORKER , Atlántida,
1958–60
CHURCH OF OUR LADY OF LOURDES , Malvín, Montevideo,
1965–68 (unfinished)
CHURCH OF SAN JUAN DE ÁVILA, ALCALÁ DE HENARES ,
Madrid, Spain,
1996ff.
CHURCH OF ST. PETER [SAN PEDRO] , Durazno, 1969–71
GUASTAVINO, DIESTE, AND THE TWO REVOLUTIONS IN MASONRY
VAULTING dward Allen
TEM FACTORY, Montevideo,
1960–62
CEASA PRODUCE MARKET , Porto Alegre, Brazil, 1969–72
CÍTRICOS CAPUTTO FRUIT PACKING PLANT , Salto, 1971–72, 1986–87
LANAS TRINIDAD WOOL INDUSTRIAL COMPLEX , Trinidad, 1965, 1979,
1986–87, 1988–89
RIO METRO MAINTENANCE HANGAR , Rio de Janeiro, 1971–79
MUNICIPAL BUS TERMINAL , Salto, 1973–74
ELO DIESTE AS STRUCTURAL ARTIST
“SEA GULL”(Barbiere and Leggire Service Station), Salto,
1976
AYUÍ PARADOR, Salto, 1976–77
CADYL HORIZONTAL SILO , Young, 1976–78
MASSARO AGROINDUSTRIES , Joanicó, Canelones, 1976–80
REFRESCOS DEL NORTE , Salto, 1977–80
SAN AGUSTÍN PARISH CENTER AND GYMNASIUM , Montevideo, 1978–80
CARUGATTI GARAGE AND WORKSHOP, Montevideo, 1978–79
PORT WAREHOUSE , Montevideo, 1977–79
TURLIT BUS TERMINAL , Salto, 1980
Remo Pedreschi and Gonzalo Larrambebere
Technology and Innovation in the Work of Eladio Dieste
ACKNOWLEDGMENTS
INTRODUCTION
Stanford Anderson
A: Dieste House, Montevi
s1
“DANCE WITHOUT EFFORT OR FATIGUE”:
THE ARCHITECTURE OF ELADIO DIESTE
Stanford Anderson
B: Church of Christ the Worker, Atlántida, 1958
C: Churches modeled on the Atlántida ch
u
rch
, GUASTAVINO, DIESTE, AND THE TWO
REVOLUTIONS IN MASONRY VAULTING
Edward Allen
E: TEM, Montevideo, 1960
F: CEASA Market, Porto Alegre, Brazil, 1969
Stanford ANDERSON
Mini-construction essay as a “side bar”
G: Citricos Caputto, S
al 1
H: LELADIO DIESTE AS STRUCTURAL ARTIST
John Ochsendorf
K: “Sea Gull” (Barbiere and Leggire Service Station),
Salto, 1975
L: Ayui Parador, Salto, 1976
M: Horizontal silo, Young, 1976
N: Massaro Agroindustries, Canelones, 1976
O: Refrescos del Norte, Salto, 1977
P: San Agustin Gym, Montevideo, 1978
Q: Sede Empresa Carugatti, Montevideo
TECHNOLOGY AND INNOVATION IN THE
WORK OF ELADIO DIESTE
Remo Pedreschi and Gonzalo Larrambebere
7
13
18
32
42
56
58
60
66
76
78
80
86
88
90
94
106
108
109
112
120
124
126
128
136
138

11. T1: Water tower, Las Vegas Resort, 19
T2: Water tower, Refrescos del Norte, Salto, 1978
T3: TV Communications tower, Maldonado, 1985
T4: TV tower, Campo Grande, Mato Groso do Sul,
Brazil, 1991
U: Don Bosco Gym, Montevideo, 1983
V: Shopping Center, Montevideo,
X: ADF Wool Warehouse, Canelones, 1
DIMENSIONS OF A CREATOR:
A TRIBUTE TO ELADIO DIESTE
Lucio Cáceres
WATER TOWER , Las Vegas Resort,
1966
WATER TOWER , Refrescos del Norte, Salto, 1979
TV COMMUNICATIONS TOWER , Maldonado, 1985–86
DON BOSCO SCHOOL GYMNASIUM , Montevideo, 1983–84
MONTEVIDEO SHOPPING CENTER , Montevideo, 1984–85, 1988
FAGAR COLA BOTTLING PLANT , Tarariras, 1991–92, 1995–96
ADF WOOL WAREHOUSE , Juanicó,Canelones, 1992–94
SOLSIRE SALT SILO, Montevideo, 1992–94
NAVIOS HORIZONTAL SILO , Nueva Palmira, Colonia, 1996–97
SORPRESA DEL MOLINERO
APPENDICES
ARCHITECTURE AND CONSTRUCTION
THE AWARENESS OF FORM
ART, PEOPLE, TECHNOCRACY
Eladio Dieste
A GRAPHIC PRIMER ON DIESTE’S CONSTRUCTION METHODS
Gonzalo Larrambebere
BUILDING CATALAN THIN-TILE VAULTS IN SPAIN: A FIELD JOURNAL
Timothy P. Becker and Kent Anderson
RESEARCH AND PRACTICE IN REINFORCED AND PRE-STRESSED
BRICKWORK AND THE PLACE OF DIESTE WITHIN IT
Remo Pedreschi and Braj Sinha
A PROSPECT FOR STRUCTURAL CERAMICS
Antonio Dieste
UNREINFORCED SHELL STRUCTURES IN TRADITIONAL MASONRY:
A CONTEMPORARY APPROACH TO DESIGN AND CONSTRUCTION
Martin Speth
LIST OF WORKS
Uruguay
Argentina, Brazil, and Spain
BIBLIOGRAPHY
INDEX
CONTRIBUTOR BIOGRAPHIES
152
154
156
158
162
166
170
172
173
178
182
191
194
198
202
208
220
223
231
251
255
264

12. ACKNOWLEDGMENTS
This book’s beginnings lie in three serendipitous events, unre-
lated but almost simultaneous; its publication provides the
welcome opportunity to express my deep and continuing grati-
tude to several colleagues.
In the fall of 1998, the artist Batuz, founder and leader
of the Société imaginaire, an intentionally loose organization
in which I participate, asked that I host at Massachusetts
Institute of Technology a visit by the mayor of Uruguay’s
capital city, Montevideo, and a number of his colleagues. The
mayor, Mariano Arana Sánchez, is an architect and writer on
architecture. With our common interests, this was a pleasant
meeting but, given the distance between our home cities,
might easily have had no further consequence. Batuz was
planning a meeting of some members of the Société in
Uruguay in November and asked that I join in the activities.
Busy with many matters, I did not rush to accept the invitation.
Shortly thereafter, Edward Allen, architect and author,
former colleague and long-time friend, gave a lecture at MIT
on the use of brick in architecture. In a passing note near the
end of his presentation, he offered a few slides illustrating the
work in reinforced masonry of the Uruguayan engineer Eladio
Dieste. I was struck by the invention and beauty of these
works. I was also surprised that I knew nothing of them, and
that even so well informed a person as Ed could only tempt
us with a few copy photographs, never having visited the
buildings themselves. Immediately I knew I had to accept the
invitation to visit Uruguay.
I was so importunate as to put a requirement on my
participation in the Société imaginaire event: I had to have
some time to see the works of Dieste. This agreed, Mayor
Arana, who had been a student of Dieste, generously arranged
that I be under the informed guidance of the young architects
Salvador Schelotto, an assistant to the mayor; Martín Sales;
and Alicia Rodriguez. While we toured some of Dieste’s major
works, including both of the famous churches, another plan
was unfolding back in Montevideo. A fellow member of the
Société, the engineer and Uruguayan Minister of Transport
7

13. and Public Works Lucio Cáceres Behrens (also a former stu-
dent of Dieste) was arranging for me to meet the architect and
engineer. On later visits, Elizabeth Friedheim de Dieste kindly
received me at their home—a kindness she extended several
times, and one of the many ways in which the Dieste family
supported my efforts to learn more about Dieste’s career.
The character of the man and his work were so impres-
sive that Minister Cáceres and I soon agreed that my interest
had to be projected into a concrete enterprise for the apprecia-
tion and propagation of knowledge of Eladio Dieste’s work.
What we conceived was a symposium that would take place
both in Montevideo and at MIT. The meetings would of course
attend directly to Dieste’s projects, but I felt his work should
also be seen as a model for other inventions with traditional
materials. Preparations for the symposium thus required find-
ing not only those who were best informed about the work of
Dieste but also those who knew about or had done exploratory
work with materials such as wood and stone.
Batuz again supported this significant planning effort.
Architects and engineers working on the Dieste symposia
gathered within a more general meeting of the Société imagi-
naire at Cadenabbia on Lake Como in 1998, with facilities
generously provided by the Konrad-Adenauer-Stiftung. There,
Antonio Dieste, an engineer son of Eladio, and Gonzalo
Larrambebere, long the chief associate of Dieste and still the
lead engineer for the continuing firm of Dieste y Montañez,
entered into the heart of the program. We continued on to the
Batuz Foundation headquarters at the monastery of Altzella,
near Dresden, for more intense planning sessions. The noted
Stuttgart engineer Jörg Schlaich joined us, as did the Munich
architect Professor Thomas Herzog and architect David Selby
of the Michael Hopkins office in London. The result was a
preliminary plan for a nine-day excursion, which would take
place in late September and early October 2000, beginning in
Montevideo with two days of touring Dieste buildings and a
two-day symposium, followed by an overnight flight to Boston,
a rest day, and a two-day symposium in Cambridge, at MIT.
The symposia successfully cast a conceptual net that
reached beyond Dieste’s direct accomplishments and brought
together in wonderful camaraderie people from various disci- plines who, for the most part, had not previously known one another. The participants in Montevideo included Edward Allen, Lucio Cáceres, Carlos Clemente (collaborator with Dieste in the late works in Spain), Edward Cullinan (archi- tect, London), Antonio Dieste, Gonzalo Larrambebere, Julius Natterer (noted timber engineer, Lausanne), Yves Pages (architect, Paris), Remo Pedreschi (engineer, University of Edinburgh), Raj Rewal (architect, New Delhi), Peter Ross (engineer, Arup, London), Roland Schweitzer (architect, Paris), Martin Speth (engineer, University of Hannover), Mark West (architect, University of Manitoba), and myself. These participants were joined by additional speakers at the MIT symposium: Jörg Schlaich, Antony Smith (engineer, Arup, London), Martin Tschanz (ETH, Zurich), Rafael Viñoly (architect, New York), and Robertson Ward (architect and building technologist, Boston).
The Ministry of Transportation and Public Works and
the Batuz Foundation supported the symposium in
Montevideo. The ministry handled arrangements, assisted by
Martha Kohen of the School of Architecture of the University
of the Republic and by an executive committee composed of
Nestor Castro, Enrique Benech, and Gonzalo Larrambebere.
Rosario Olivero, Graciela Iraizóz, Marcelo Dalmases, and
Eduardo Rodriguez Briatures provided assistance. Faculty and
students of the university mounted an exhibition, with text
contributed by Maria E. Yuguero. Nestor Castro of the min-
istry and Federico Sanguinetti of the Dieste y Montañez office
gave generous and sustained attention to the participants.
Planned as an investigation into Eladio Dieste’s long
and productive career, the Montevideo symposium became
rather an homage, after the death of Dieste on July 29, 2000.
The Dieste family honored their husband and father, but also
their guests, with an evening musical program at Dieste’s
renowned Church of Christ the Worker in Atlántida.
The Dieste symposia, and in particular the event held
at MIT, had many supporters, the most notable of which were
the Graham Foundation for Advanced Studies in the Fine
Arts; the Arthur H. Schein Memorial Lecture Fund of the
8

14. Department of Architecture, MIT; the Pietro Belluschi Lecture
Fund of the School of Architecture and Planning, MIT; Ove
Arup & Partners, London; Rafael Viñoly Architects, New York;
the Weyerhaeuser Company Foundation; the Cold Spring
Granite Company; the International Masonry Institute; the
Aga Khan Program, MIT; Ann Beha Associates, Boston;
Ellenzweig Associates, Cambridge, Mass.; and George and
Laura Heery of the Brookwood Group, Atlanta. Many of the
participants donated not only their own time but also their
travel costs.
My assistant Anne Simunovic managed the MIT sym-
posium energetically and perfectly. She was ably assisted by a
battery of people: from the headquarters of the Department
of Architecture, Rebecca Chamberlain, Jack Valleli, and Anne
Rhodes; from the MIT student body, Ariel Fausto, Nicole
Michel, and Ruth Palmon.
Many people also contributed to the realization of this
book, which began as an outgrowth of the symposia but neces-
sarily assumed a narrower focus. While I am grateful to all of
the contributors, I must give special honor to those who have
been constant in the gifts of their knowledge and advice:
Edward Allen, Gonzalo Larrambebere (together with his col-
leagues Eduardo Dieste and Walter Vilche), Remo Pedreschi,
and, most recently, John Ochsendorf. Valeria Koukoutsi
Mazarakis was of immense help with images and documenta-
tion. The greatest number of the color photographs were
taken by Yushihiro Asada and were the product of a campaign
conducted in October 2002 together with Jun Hashimoto
under the sponsorship of a+u. This Japanese architectural
journal generously made these images available for this publi-
cation. The photo campaign was organized and guided by
Federico Sanguinetti and Marcelo Marrero of Dieste y
Montañez. Many of the other excellent images in this book
were taken by the Spanish photographer Vicente del Amo
Hernández.
In the many labors a book entails, I again drew on my
Department of Architecture colleagues Anne Simunovic,
Jack Valleli, Anne Rhodes, Donna Beaudry, Joanna Mareth,
and Tijana Vujosevic. Nancy Eklund Later has been the
open-minded, demanding, and fulfilling editor for Princeton
Architectural Press.
This long list of acknowledgments could only be longer.
I must ask the understanding of so many others who have
contributed to this enterprise over the years but are not
named. It has been very gratifying to receive so much kind
assistance from, and now to express my warmest thanks to,
the many people who collaborated in a project that came to be
very dear to me. I dedicate my efforts in this work to my wife,
Nancy Royal.
Stanford Anderson
9

15. Rafael Dieste, Obras completas(Sada/A Coruña, Spain: Ediciós do Castro, 1995), 1/484. English
translation by Ann Pendleton-Jullian.
Eladio Dieste, in Antonio Jiménez Torrecillas, ed., Eladio Dieste: 1943–1996(Seville: Consejería de
Obras Públicas y Transportes, 1997), 218.

16. THE MILLER’S SURPRISE
You built a mill
thinking it was only
for grinding wheat.
You diverted the water
thinking it was only
for working the mill.
But the water speaks
sentences and couplets
never asked for.
And is answered
pensively, lyrically,
by the docile mill.
Building a mill
and diverting the water
you drew a sign
And, absorbed
staring at the ground wheat
you seek to know what it means
—Rafael Dieste
Surprise. As all art, architecture helps us contemplate.
Life wears out our ability for surprise. Surprise is the
beginning of a true vision of the world.
—Eladio Dieste

17. 12
Carlos Contrera -
CMdF - AFMVD

18. INTRODUCTION
Stanford Anderson
Eladio Dieste would not have realized his brilliant, innovative
works had he relied on the conventions of ordinary practice;
rather, he began from first principles. In the hands of this
extraordinary engineer, adherence to first principles did not
inhibit but rather enhanced the search for sound forms
appropriate to the demands put upon them. It is physically
possible to do what is unreasonable, but working from physi-
cal principles one is not led to the unreasonable. Brilliant
work by a man of principle, revealing a process of designing
and building that is principled—this is the legacy of Eladio
Dieste. From my first encounter with his work, I knew I
wanted to spend more time with it and to ask others to know
it better as well.
This book must aspire to be inclusive—inclusive, not
as an account of Dieste’s numerous works, or even as an
exhaustive account of individual works. Nor should it be an
intimate biography that would have to rest in the hands of
those who were close to this remarkable man. Rather, it must
seek to be inclusive in an ambition to recognize the whole-
ness of this man and the integral quality of his life and work.
Dieste was an engineer—in Spanish, ingeniero. During the
last century, the engineering profession allowed that term to
lose its sense of the “ingenious.” It is to some exemplary
individuals that we turn to renew our enthusiasm for inven-
tions that are complex yet, once realized, possess a simplicity
and seeming inevitability—for inventions that are not mere
novelties.
Dieste embraced a technique—reinforced masonry—
that in his day was little known and less exploited. Through
that technique he invented appropriate structural types that he
employed with daring. He was a builder. Innovations in con-
struction were necessary and integral to his engineering
insights. He built prodigiously, mostly humble structures for
storing and making. Yet even these humble works were raised
to higher levels; the sheer daring of great spans was part of
13

19. 14
this, but only part. In all but the most elemental of these
structures other qualities emerge: the proportions of the
whole; the economy and elegance of the materials; the detail
of the parts; and above all, the knowing use of light as it plays
on and especially as it is admitted into these buildings. These
are the qualities of a building created by a fine architect. Given
only a few (all too rare) special opportunities, Dieste was
nonetheless undeniably an architect.
The significance of Dieste’s life and work does not end
there. He was born, lived, and predominantly built in
Uruguay, a small country of high educational and cultural lev-
els but not of generous resources. Dieste’s choice of materials
and the (not exclusively financial) economy of his works
systematically address the conditions of his country and
potentially those of many under-resourced countries, in an
era of superpowers and globalization. Dieste knew full well
that resources, wealth, and power are not enough to assure a
sound environment or society. Contending with limits may
deny many material advantages but not the opportunity to
think and contribute substantively to the creation of a fulfilling
social state.
Dieste wrote about his engineering innovations and
accomplishments, of course. Those accomplishments, how-
ever, lay at the core of ever expanding concerns. He was a man
of culture. He understood that art and architecture had been
integral to the making of the best buildings and cities of the
past and had to be part of any desirable future. Although
religion makes little appearance in his writings, Dieste was a
man of religion who embraced liberalizing forces within the
church. His concerns for social justice and for expanding
opportunities for less-resourced people and countries were
integral to, and integrated with, his work as an engineer.
This book seeks to illuminate the many facets of a
remarkable man. It includes essays by historians, practicing
engineers, and architects analyzing Dieste’s work from still
more diverse points of view. It even presents a moving tribute
to Eladio Dieste and his work by the distinguished figure
Lucio Cáceres, minister of transport and public works of the
Republic of Uruguay, a former student of Dieste, and family
friend of the engineer. But is this only an homage to a man who worked in a very special way under particular circum- stances now vanished? The most recent works illustrated here are less than a decade old, and the firm of Dieste y Montañez continues. Still, even the engineer son Antonio Dieste, in his reflective essay, raises such questions. The comparative economics of several types of construction have shifted, he argues, in both developed and developing countries, mitigating against the continued use of reinforced masonry.
Today, the increasing emphasis on sustainability in
architecture gives cause to continue the consideration of rein-
forced masonry. This building technology employs a material
that is local under most circumstances and is remarkably
efficient in the use of that material. It has excellent thermal
properties. That it is labor-intensive may be altered through
innovation, but there are still large parts of the world in which
this trait remains an economic and social good. A broader
recognition of Dieste’s achievements may well suggest
continuing opportunities for the use of reinforced masonry
construction in certain circumstances—with imagination,
perhaps even in situations that at first seem unlikely.
Dieste’s accomplishments inspire thoughts beyond the
(albeit deserved) attention to the works themselves and to the
continued application of his technique. It is stimulating to
think that Dieste, with a lifelong devotion that required his
mutually reinforcing efforts as engineer, designer, and builder,
took such an ancient and elemental material as brick and
raised it to unprecedented heights of technical efficiency and
aesthetic beauty. The Dieste symposia that marked the begin-
nings of this publication attempted to open an inquiry into
current and possible innovations with other traditional building
materials such as wood and stone. In the case of other “old”
building materials, such as glass and fabrics, the materials
themselves have gone through radical changes in recent years.
The example of Dieste’s work may yet serve, in the more
general sense, to demonstrate how the integration of abstract
thought, design, and making can reinforce one another.
Beyond this integration of conception and making,
there is also Dieste’s cultural and, indeed, philosophical

20. 15
understanding, not only of his work but also of his métier and
of the contributions of engineers, architects, and artists. If one
is not attuned to starting with devoted inquiry into the poten-
tials of a particular material or technique, one can do well to
consider the higher opportunities and responsibilities
advanced by Dieste, and then cycle back to the means for
making such contributions. There are ample reasons to come
to know Eladio Dieste.
Eladio Dieste Saint Martín was born on December 10, 1917, in
Artigas, a town in northern Uruguay on the Brazilian border.
His father, also named Eladio, was an atheist who taught his-
tory. In 1936, the younger Eladio enrolled in the Faculty of
Engineering of the University of the Republic in the capital
city of Montevideo, graduating in 1943. The preceding decades
had been a time of wealth and growth in Montevideo, still
visible today in the fabric of the city and its many fine art deco
buildings. In 1944, Dieste, who had accepted the Catholic
faith, married Elizabeth Friedheim, a German-Jewish immi-
grant who converted. The Diestes had twelve children, one of
whom died in infancy.
1
From 1944 to 1947, Dieste worked as an engineer on
bridge projects for the Highway Administration of the
Uruguayan Ministry of Public Works. For the same ministry
he was made head of the technical section of the Architecture
Office from 1945 to 1948. In these years he was also associated
with the Norwegian contractors Christiane & Nielsen.
Between 1949 and 1958, he was the directing engineer for the
Viermond piling company. In addition, from 1945 on, Dieste
also taught mechanics at the Faculty of Engineering.
In 1946 Dieste realized his first reinforced brick vault
while collaborating with the Catalan architect Antoní Bonet on
the Berlingieri house in Punta Ballena.
2In 1956, Dieste and
Eugenio Montañez (1916–2001), a fellow graduate of the uni-
versity, founded the firm of Dieste y Montañez, S.A., through
which their great body of work was accomplished. A strong
reason for the success of the firm in realizing unprecedented
works is that this was a construction as well as design firm.
Both of these activities significantly informed the other,
encouraging progressive development of the firm’s concepts and efficient production. Dieste and his followers are keen to point out that the firm was able to carry out large amounts of what we see as innovative and creative work because it could perform competitively while offering alternative building techniques.
As the firm was engaged in projects from concept to
the laying of bricks, many people contributed to its success.
Most important was Dieste’s partner, Montañez—a balancing
figure, astute in the organization of work and the development
of the company. The firm began consulting work in Brazil
in the 1960s. Early in the 1970s, Montañez moved to Brazil;
he took responsibility for massive projects there, including
construction by Dieste y Montañez, until his return to
Montevideo at the end of the decade. The engineers Raúl
Romero, Gonzalo Larrambebere, Ariel Valmaggia, and José M.
Zorrilla, the technical assistant Walter Vilche, and the archi-
tect Alberto Castro sustained long-term collaborative relation-
ships with the firm. Dieste’s son Eduardo continues in its
management, and the names of other sons—the engineer
Antonio and the architect Esteban—appear in the credits for
numerous works.
The high level of craftsmanship exhibited by the firm’s
work was only possible with a stable crew of expert workers on
the building site. The most frequently mentioned of these is
1 Biographical information on Eladio Dieste is owing to several souces,
including personal communications from his son Antonio and members
of the firm of Dieste y Montañez; also from Antonio Jiménez Torrecillas,
ed., Eladio Dieste: 1943–1996, trans. Michael Maloy and Harold David
Kornegay (Seville: Consehería de Obras Públicas y Transportes, 1997).
All projects discussed in this volume were built in Uruguay, unless
otherwise noted.
2 For more on this project, see John Ochsendorf’s essay on pages
96–97 of this volume.

21. 16
the mason Vittorio Vergalito, who spent thirty-eight years with
Dieste y Montañez; Edio Vito Pacheco and Alberto Hernandez
devoted thirty-six and thirty years, respectively. Eduardo Dieste
wrote movingly of these men. Of Vergalito, he said, “To my
father, Vittorio is the evidence of what he feels to be the truth.
He is the person who best incarnates the philosophy on which
his whole work is based.”
3The most commonly mentioned
architect collaborator is Alberto Castro, who worked with
Dieste on numerous projects, including the Church of St.
Peter in Durazno. In a personal communication, Castro
assures that the engineers and architects of the Dieste office
were truly collaborators but under the “natural leadership of
an exceptional man, Eladio Dieste.”
4
Dieste was a corresponding member of the Academy of
Sciences of Argentina, honorary professor of the schools of
architecture of Montevideo and Buenos Aires, and a member
of the Uruguayan Academy of Engineers. He received the
Gabriela Mistral Award of the Organization of American
States in 1990, the Americas Award in 1991, and an honorary
professorship from the University of the Republic in 1993.
Beginning in 1993, Dieste collaborated with the archi-
tects Carlos Clemente and Juan de Dios de la Hoz on a
“Students’ Street” for the University of Alcalá near Madrid,
Spain, and on three churches in the same area, each modeled
on one of the noted churches he had designed in Uruguay.
Dieste continued this association despite a degenerative
disease that after 1995 left him confined to his home. Eladio
Dieste died on July 29, 2000, in Montevideo. His gentle,
accommodating wife still resides in the home he built over-
looking the River Plate. The firm of Dieste y Montañez
continues today and has been instrumental in the realization
of this book; it is represented here in the contributions of the
engineer Gonzalo Larrambebere and in many other details.
The first small book on Eladio Dieste was written by the
Argentine architect and historian Juan Pablo Bonta. Published
in 1963, it included the Church of Christ the Worker at
Atlántida and the Dieste house. Indeed, the attention given to
these works, rather than the more characteristic warehouses
and industrial buildings, is a sign that Dieste had already become a figure in the world of architecture. The bibliography of Bonta’s book suggests that the new appreciation of Dieste as architect was, at that time, stronger internationally than in Uruguay. Subsequent extensive (primarily journal) literature by and about Dieste originated almost wholly from South America and Europe. Two monographs—one edited by Antonio Jiménez in Spain in 1996 and the other by Remo Pedreschi in Britain in 2000—never lose sight of Dieste the architect but are organized around the structural typologies found in his work.
5Despite these recent monographs, the
name Eladio Dieste remains remarkably obscure in North
America—a failing the MIT symposium of 2000 and this
book seek to alter.
What then is the envisioned role of this book? Above
all, it looks to the architecture of Eladio Dieste. Early and spe-
cial attention is given to the Dieste house and the two famous
churches in Atlántida and Durazno. The architectural qualities
of a broad range of Dieste’s production are also emphasized.
This is particularly the role of my essay but is reinforced in
distinct ways by Remo Pedreschi and Gonzalo Larrambebere
and by John Ochsendorf as well.
This book also provides a historical dimension to the
study of Dieste, in at least four ways. Dieste’s body of work is
arrayed in near chronological order in the project portfolio
disbursed throughout the volume. This is designed to invite
easier consideration of the development of his oeuvre.
Historical context is also provided in a number of
essays contained herein. Edward Allen provides a brief
overview of the major types of compressive masonry vaults
from antiquity to the present day, giving careful attention to
the impressive lightweight vaults built without formwork in
Catalonia and to the extraordinary elaboration of this tech-
nique in the work, mainly in the United States, of the Catalan
architect Rafael Guastavino. Knowledge of this history is
rewarding in itself and necessary if one is to understand the
unique contribution of Dieste’s vaulting techniques.
John Ochsendorf places Dieste’s work in the context of
“structural art.” Eduardo Torroja, Eugène Freyssinet, Robert

22. Maillart, and Heinz Isler are among those noted engineers
who have been seen to change our visual culture not only with
the technical innovations of their work but also with their
coherent aesthetic production. The author gives a fresh assess-
ment of Dieste’s accomplishments by comparing his work
with that of these other four masters of structural art.
Remo Pedreschi and his colleague Braj Sinha provide
our fourth historical account in the appendix of this volume:
a thorough review of the literature on reinforced masonry.
In his essay that appears earlier in this book, and with
the collaboration of Gonzalo Larrambebere, Pedreschi turns
the tables on his own monograph, which was constructed to
reveal how the engineer has contributed to contemporary
architecture. In this volume, conceived by an architect and
built around architecture, Pedreschi’s role is to draw due
attention to Dieste’s technical contributions in the areas of
structure and construction.
The argument of the book as outlined here is supple-
mented by extensive appendices. As previously noted, Eladio
Dieste was a profound and socially committed thinker. We
reproduce three of his essays here. Timothy P. Becker and
Kent Anderson’s firsthand description of Catalan vaulting
nicely supplements Allen’s essay. Antonio Dieste makes the
argument that his father’s work can have continued life only
if technical innovation in reinforced masonry continues,
perhaps in unanticipated ways. Finally, the young German engineer Martin Speth draws inspiration from Eladio Dieste’s work but finds reason, under the industrialized conditions of his country, to explore prefabricated but unreinforced masonry vaults—not the projection Antonio Dieste sets out but fulfilling one of his expectations, being unanticipated.
To this volume there is another, already somewhat revealed,
agenda. At a time when we are encouraged to embrace the
idea that digital technologies allow not only the representation
but also the physical realization of absolutely any form,
for any or no reason, I invite the reader to exercise critical
discrimination—between novelties and profound, complex,
and responsible innovations, as Eladio Dieste sought and
often realized.
3 Eduardo Dieste to Antonio Jiménez Torrecillas, August 1998,
quoted in Pedreschi, Eladio Dieste, The Engineer’s Contribution to
Contemporary Architecture (London: Thomas Telford, 2000), 19.
4 See Anderson’s essay, 38, n. 14. of this volume. It should be noted
that many of the Dieste projects included subsidiary buildings, office
components, and the like that required architectural design and were
presumably rarely the province of Dieste himself.
5 Jiménez, ed., Eladio Dieste. This book is beautifully produced, with
fine illustrations and much information by and about Eladio Dieste. It
also has a small supplementary technical volume. It is a fundamental
resource for the study of Dieste.
Pedreschi, Eladio Dieste. The engineer Pedreschi precisely lives up
to the series title in which his book appeared, The Engineer’s
Contribution to Contemporary Architecture. It is not surprising then
that the author has been an important resource and collaborator in the
production of the current book.
17

23. 18
DIESTE HOUSE
Montevideo, 1961–1963
The house Dieste built for himself and his family occupies most of its small site.
Three terrace and courtyard areas provide varied associations of exterior and inte-
rior for both the public and private spaces of the house. Small self-carrying (or
“freestanding”) vaults are used throughout, except in the kitchen, corridor, and
lower floor areas, where reinforced masonry slabs are used. The vaults provide a
sense of release in the small bedrooms and study but also open laterally between
rooms and longitudinally, with openwork forming a pergola, into the courtyard.
fig. 1

24. fig. 1: Dieste House, Montevideo, 1961–63. Street façade with garage and
entry below the front garden terrace
fig. 2:(top)Transverse sections through the family room, entrance stair,
and study (a-a); courtyard-terrace, dining area, kitchen, and hall
(b-b); and bedrooms (c-c)
(center) Longitudinal section through garden-terrace, entrance,
dining area, courtyard, “veranda,” a children’s bedroom, and rear
garden (d-d)
(bottom)Lower floor plans and main floor plans
fig. 2
19

25. THE DIESTE HOUSE
Antonio Dieste
Located on one of Montevideo’s high grounds, approximately 100
feet from the shore of the River Plate (“the river wide as the sea”),
the Dieste House frames views of the water over its neighbors’
rooftops. My father, Eladio Dieste, bought the property in 1952.
For financial reasons, construction of the house was delayed until
1961, and the house was completed in 1963.
The site is long and narrow. My father had a clear vision
of how the house should occupy the terrain. It was designed to
provide the largest possible number of rooms with openings to the
north and east, clustered around two patios. The windows facing north are surmounted by awnings or gazebos, covered by a decid- uous climber, that allow sunlight to enter the rooms in winter and provide shade in the summer.
From the entrance, above the street but below the main
body of the house, a staircase leads up to the dining room and
family room, each a separate but open space facing both the
garden-terrace at the front and the inner courtyard, with its brick
benches built into the walls.
The garden-terrace opens to the sea. From the study, the
view is framed by the terrace parapet, designed as an opening in
the wall. From his seat at the head of the dining table, my father
fig. 3

26. Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents

29. The Project Gutenberg eBook of Kysymys

30. This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.
Title: Kysymys
Idylli
Author: Georg Ebers
Translator: Ellida Järnefelt
Release date: February 17, 2024 [eBook #72980]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Weilin & Göös, 1883
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYS ***

31. KYSYMYS.
Idylli
Kirj.
GEORG EBERS
Suomentanut Liida J.
Helsingissä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama, 1883.

32. SISÄLLYS:
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
Xanthe.
Lysander.
Kaksi porsasta.
Käynti merelle.
Vastaus.
Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä
ole kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa
valaise kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette
huomaa yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät
vielä ole puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän,
kuinka paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä
varastaneet, mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin,
ennenkuin te vaivaatte itsenne säästämään herramme omaisuutta!"

33. Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha
emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä
pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa
sammuivat.
Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan
pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen
vielä kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle
niskalle kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä
molempien lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän
puoleen kääntyen:
"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa
valkoisesta eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput,
aivan kuin tämä rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki.
Kaksituhatta saviastiaa, täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan
päivää sitten aitassa. Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi
veljensä ja Mopsoksen viedä ne Messeneen?"
"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat
ylen kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on
täytynyt mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka
pisaraa, vaikka meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on
vuodessa. Kuinka monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan
pudonneista hedelmistä! Naapuri Protarchon luona on korjuu kauan
sitten loppunut, ja jospa olisin Lysanderina…"
"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä.
"Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota
tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin?
Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu
olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas ja

34. hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä
vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme,
muuttuu helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on
ikäänkuin oma lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä
suureksi. Me täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon,
kärsivällisyyden ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä
kaupungissa täytyy olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy
ymmärtää nopeasti ottaa vaari tilaisuudesta; mutta minun
Alkiphron'ini oli jo lapsena viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli
kysymys jonkin makeisen jakamisesta, tiesi hän aina siepata
suuremman palan. Kun hänen äitinsä vielä eli, käski hän kerran
poikaa antamaan hänelle paraimman vasta leivotuista kakuista, jotta
hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin; ja mitä vastasi poika?
'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että koitan jokaista;' ja
kun Klytemnestra sitten…"
"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?"
keskeytti
Dorippe tuota kertomusta.
"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi
emännöitsijä, jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän
usein ymmärsi väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet
valmiit pestäviksi?"
"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in
kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää…"
"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan
aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet
kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo
täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä

35. kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun
kysyn teiltä jotain."
Molemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.
Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi
sointuvaksi säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas
toinen toistansa lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä
kuuro oli ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona,
ennen auringon nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa
milloin riemasteli heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas
sydämmen pohjasta haikeasti valitti.
Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä
kasvoihin, löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:
"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä,
Dorippe, katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita.
Lopettakaa toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen
auringon nousua tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin
pilapuheet kummittelevat varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt
suoriutukaa pois, eikä kukaan saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on
järjestänyt tukkansa!"
Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten
huoneen, jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja
enemmin valaisi.
Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti
rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli
seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta
Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi

36. mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa,
Hyadeneja, jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina
kuvina kaikkia niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat
puutarhoja ja vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen
erityinen kuva ja koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.
Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa
hanhen siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.
Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta
sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla, ja toi
käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä
mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen
ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin yhdistyy.
Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista
kattoa kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana
alkavan aamun puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten
huoneesen avattiin, karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin
syrjään, hanhen siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.
Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa
reunalla ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen,
joka uskalsi tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti
tunnettuansa sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä,
mutta kuitenkin jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä
hiukan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan,
laskeutui hän jälleen istumaan. Sitten asettautui hän entistä
mukavammin istuimellensa ja mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan
muutamia epäselviä sanoja.

37. "Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo
minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa
antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella
kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."
"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja
oli ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen
lämpimästä tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi
ja näin aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa
chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette
monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin,
mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun
hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."
"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille
naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää teitä
kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä
vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin
minä yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe,
mutta nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat,
joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki,
ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin
suojeleva vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua
ainoastaan kylmyyttä helposti kärsimään, arvelen minä, vaan
myöskin kuumuutta. Minulla ei ole mitään muuta valkoista kuin parta
tässä leualla, harvat hiukset päälaella ja, jumalille olkoon kiitos,
nämä kaksi riviä moitteettomia hampaita."
Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin
vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä

38. vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin
monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:
"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä
miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin
ne kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen
kanssa ja kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö
vaan kiirehtii, niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän
taloomme on jokainen vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."
"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä
olenkin jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin
sinun, ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon
emännän ja sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."
Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa
vanhusta kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten
kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:
"Me tahdomme olla yksinämme!"
Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven
pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi
hänet, kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos
ja huusi:
"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei
Xanthekaan saa häiritä meitä."
"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin
yhtyvät pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli
kynnyksen, ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.

39. "Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan
jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa
kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet
huonokuuloisiksi."
"Huonokuuloisiksi?" kysyi vanhus kummastellen.
"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen,
samaten Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista,
alkaa kärsiä kuuroudesta."
Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja
korottaen ääntänsä, sanoi hän mielistellen:
"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva
Semestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"
Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä
uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui
yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella
tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen
puheestansa.
Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa
toisiansa oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa
vähemmän nopean, mutta vahvemman lammaskoiran
päällehyökkäystä.
"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa
sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon,
olivat nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän
isällänsä. Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle.

40. Vanhin, Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana
hoitanut, muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi
kauppiaaksi, ja isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa
runsaasti kullalla, hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla
talolla; maatilan jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani,
näistä molemmista ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun
herrasi rakensi itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän
kattomme alla kukoisti yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän
kattonne alla suloinen Xanthe. Minun herrani matkusti nyt
Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä meidän ja teidän
öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan perillisen holhojan
kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut hänelle. Hän toivoo
tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että Phaon on luotu
Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan mitään
muuta, kuin että Hymen —"
"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen
yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada;
eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on
hyljännyt talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta,
sinusta ja teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu
myöntyväisemmäksi, sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän
omaisuudet."
"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana."
"Ja teillä yksin olisi siitä etua."
"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen,
kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen
muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen
pitäisi."

41. "Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei
niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin
teidän."
"Minä tahdoin vaan sanoa -"
"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään
herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin
oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."
"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun
emäntien kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"
"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa."
"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta
kuinka usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt
paimenten ja viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille
yhteinen, ja kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on
jo tullut turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun
herrasi arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"
"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme
laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on
aivan kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata
sillan muurit. Me emme anna perää ja jos te…"
"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee
siitä juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja
teidän Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan
neuvoasi, aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen

42. tavalla sinä hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit
-"
"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa
erästä perillistä!"
"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule
sinulle
Protarchon nimessä."
"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta
minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle
sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."
"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei
ainoastaan meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten
hyödyttää tätä taloa."
"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi
miellyttää."
"Ja minkä tähden ei?"
"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te."
"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!"
"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota
minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron
Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä
kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä,
joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten.
Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä

43. päivinä, kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa
Messenestä tänne katsomaan morsiantansa."
"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän
Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan,
niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"
"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin
Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen
tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen
lemmikki, Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei
tulekkaan puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien
marmori-istuimien uudistamiseen."
Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja
kiivaudella huusi hän:
"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi
Alkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos
Lysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun
työtäsi, ainoastaan sinun, mutta me…"
Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti
myrttisauvaansa ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä
huutaen:
"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt,
joka kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti;
mutta te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä
itsellenne. Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme
odottaneetkaan. Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua
teiltä…

44. "Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä
tehdä tuolla siunauksella."
"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?"
"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut
kauneimman kyyhkyisparin poikaset."
"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän
toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana
lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon ole
kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä
korppikotkana?"
"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä
päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut
kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."
"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!"
huusi Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni
sauvalla, sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy-
tai viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen
teitä kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon,
josta sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii
levätä kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä,
vaan niin sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."
"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta.
"Kaukana olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen
jälkeen, kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi
kutsua emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin
kukaan muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat

45. ovat Eros ja Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja
pehmoisten tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä
jumalallisella, vastustamattomalla kaikkivallalla."
Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa
kivilattiaa huusi hän:
"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi
nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää,
kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun
hän vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin
yhdessä kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne
tottuvat toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan,
mutta sydän jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras
voidellulla tukalla ja kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin
asettaa Kyprisin poika nuolen kultaiselle kaarelle."
"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen
vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa
jokaisen tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella
toista nuorukaista kohtaan."
"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi
Semestre nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin
rakkaudesta meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia
toista tai antaa kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen
pahoillani, että olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen
paremmin kuin sinä meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän
leikkikumppaniansa, kuin pilari tuolla vasemmalla puolella uunia
kaipaa sitä, joka on oikealla puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä
kylläksi kauan saman katon alla."

46. "Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?"
"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin
paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven
takana?"
Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja
siitä syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:
"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta."
"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni
ovi kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä
Mopsos, iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu
riippui hänen käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut
pylväskäytävään, otti hän leviäreunaisen matkahatun pois hänen
ruskeilta kiharoiltansa, mutta musta Dorippe kävi hänen takanansa
ja työnsi vitkastelevaa naisten huoneen kynnyksen yli, niinkuin
venettä työnnetään mereen.
Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että
Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin
omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja
lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi
hän jo tänään tulla.
Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti
koossa hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän
yläpuolella, ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.
Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi
sen vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti

47. sitten hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi
vihdoinkin saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe
osasi selittää kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla
aamiaiselle.
"Luenko minä?" kysyi vanhus.
"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja
veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän
kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni
uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan, koskee,
luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske
Xanthe aamiaiselle!"
"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka
vastahakoisesti nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä
sydämmestänsä rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle
matkastansa Messeneen.
"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax,
Alkiphronin poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei
tuolla Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu
olevan komea poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että
Alkiphronin puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän
herramme Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut
kultaisia rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita
arvoisat rouvat kantavat."
Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan
ilon ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi
tekemän puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota
uutinen voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän

48. näki sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja
Xanthen rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti
tervetulleelta sanansaattajalta:
"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"
"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne
semmoiseen kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun,
jonkamoisia vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua
auttoi Praxilla Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi
myöskin…"
"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre
sanansaattajaa, jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa
naurahdellut; ja kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen
kanssa, katsahti hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten
johtui hänen mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren
kosijan Leonaxin vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi
hän:
"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan
näyttänyt kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo
vastauksesta, kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen
ja sanoi:
"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat
tyttörievut!"
"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla",
sanoi
Iason ja nauroi.

49. "He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön,
kelvoton veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta,
mutta minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta
tottelevaisuutta. Mitä sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt
huomannut kyllin selvään, että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."
"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia
etevämmäksi kuin tuota vierasta nuorukaista?"
"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi
Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön,
sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten, jotta
hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan kokonansa
kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle, että hän
yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn
paistinvartaani ääressä."
"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä
sitä vielä Leonaxin hääkemuja varten."
"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten,
sen lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse
olen syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren
sytyttämään lempeää rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi
Protarchon poikaa Phaonia, eikä Leonaxia kohtaan!"
Xanthe

50. "Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe!
Missä piiloittelee tuo tyttö?"
Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää
hyödyllisesti aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi
hän, hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä
nimeltä, kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen
aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän
paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia
paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.
Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea
aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui
hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.
Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut
ottaaksensa vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta
punajuurikasta, ja joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä
myrttisauvaansa nojautuneena niin suoraksi, kuin hänen
vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli, joka kerta oli hän
huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."
Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin
paljon taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja
vaikk'ei hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään
kuulunut minkäänlaista vastausta.
Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla
kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja
huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.
Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.

51. Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan
kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen
kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten
kuherruksesta tuolla pihalla.
Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta
palanen kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana
ulkona, tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi
houkutellut häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä
olisi jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.
Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä
maatilalla. Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne
mielellään, ja se olikin herttainen paikka!
Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui
vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua,
läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat
ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä.
Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta
ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä
näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava,
kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin oli
sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen
pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin,
vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen
peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä
lähteen pohjaan.
Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty
smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin
vihertävän kirkas oli tämä vesi.

52. Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan
täytetyn uurteen läpi.
Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui
sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi yli
kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä rehevästi
heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot, edestakaisin
loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet lammikon
pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi levätä
tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä
sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat
nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.
Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.
Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki
hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle
lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle
rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.
Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen,
jonka viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia
pisteitä tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot
kantavat päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna
korkealle yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin
vaaleampia ja tummempia hedelmiä.
Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot
pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa
lehdistössä.

53. Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla
herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa ja
pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen huulet
olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja
persikkakukat puitten oksilla.
Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi
kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä.
Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä
loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja
solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain
totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.
Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin
kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä
mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi,
näki hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna
välkkyi täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti
koettavan kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan
värin. Ja yli taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät
valkoiset purjeet merellä.
Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa.
Niitten hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä,
tuolla kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset
lampaat, jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.
Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä,
samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta
lehto tai puutarha.

54. Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean
kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta
haamoittaen lepäävän Etnan luminen huippu.
Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita
ja etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli
ikäänkuin meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen
kankaasen.
Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut
lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.
Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin
tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren
jumala, uinahteli päivänpaisteessa.
Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun
valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa
näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli
hän, että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen
alla.
Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin
iloinen.
Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä,
toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat
niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.
Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe
kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa
suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä

55. näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut
suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi
selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava
jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä,
kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä
ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas
liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa
suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat
kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.
Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei
ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti
se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.
Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä
tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin
purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin
mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska,
taisi meri loistaa.
Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla
ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon
nelivaljakkoinensa.
Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla
ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle
mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi,
tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta,
matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti
sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot
taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla
marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren

56. ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään
koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia
säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi
kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat
kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin
kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.
Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat
maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle
kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien
vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli
kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan
nelivaljakon tielle.
Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita
korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä
nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille
päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit
tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen
lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen
aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi
myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut
tänään tullut lähteelle.
Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan
hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa
kuvaansa?
Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren
oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa
näin:

57. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookfinal.com