Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en 552s 1st Edition Neil G. Sugihara

Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en 552s 1st Edition Neil G. Sugihara
Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en 552s 1st Edition Neil G. Sugihara
Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en 552s 1st Edition Neil G. Sugihara

1. Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en
552s 1st Edition Neil G. Sugihara download
https://ebookultra.com/download/fire-in-california-s-
ecosystems-2006-1st-ed-en-552s-1st-edition-neil-g-sugihara/
Explore and download more ebooks or textbooks
at ebookultra.com

2. We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookultra.com
to discover even more!
Vision on Fire Emma Goldman on the Spanish Revolution 2nd
ed 2006 2nd ed. 2006 Edition Emma Goldman
https://ebookultra.com/download/vision-on-fire-emma-goldman-on-the-
spanish-revolution-2nd-ed-2006-2nd-ed-2006-edition-emma-goldman/
Introduction to Fire in California Second Edition David
Carle
https://ebookultra.com/download/introduction-to-fire-in-california-
second-edition-david-carle/
Who s Who in the Archers 2006 2006 ed. Edition Keri Davies
https://ebookultra.com/download/who-s-who-in-the-archers-2006-2006-ed-
edition-keri-davies/
Everybody s Guide to Small Claims Court in California 2006
16th Edition Ralph E. Warner
https://ebookultra.com/download/everybody-s-guide-to-small-claims-
court-in-california-2006-16th-edition-ralph-e-warner/

3. The Great Fire of London In That Apocalyptic Year 1666 1st
Edition Neil Hanson
https://ebookultra.com/download/the-great-fire-of-london-in-that-
apocalyptic-year-1666-1st-edition-neil-hanson/
Madame Chiang Kai Shek China s Eternal First Lady 1st ed
2006 1st ed. 2006 Edition Laura Tyson Li
https://ebookultra.com/download/madame-chiang-kai-shek-china-s-
eternal-first-lady-1st-ed-2006-1st-ed-2006-edition-laura-tyson-li/
Fundamentals of Fire Phenomena 1st Edition James G.
Quintiere
https://ebookultra.com/download/fundamentals-of-fire-phenomena-1st-
edition-james-g-quintiere/
The Landlord s Legal Guide in California Landlord s Rights
and Responsibilitis in California 1st Edition John Talamo
https://ebookultra.com/download/the-landlord-s-legal-guide-in-
california-landlord-s-rights-and-responsibilitis-in-california-1st-
edition-john-talamo/
Psychology 5th Edition G. Neil Martin
https://ebookultra.com/download/psychology-5th-edition-g-neil-martin/

5. Fire in California s Ecosystems 2006 1st ed en 552s 1st
Edition Neil G. Sugihara Digital Instant Download
Author(s): Neil G. Sugihara, Jan W. van Wagtendonk, Kevin E. Shaffer, JoAnn
Fites-Kaufman, Andrea E. Thode
ISBN(s): 9780520246058, 0520246055
Edition: 1
File Details: PDF, 13.22 MB
Year: 2006
Language: english

7. FIRE IN CALIFORNIA’S ECOSYSTEMS

9. FIRE IN CALIFORNIA’S
ECOSYSTEMS
NEIL G. SUGIHARA
JAN W. VAN WAGTENDONK
JOANN FITES-KAUFMAN
KEVIN E. SHAFFER
ANDREA E. THODE
UNIVERSITY OF CALIFORNIA PRESS
Berkeley Los Angeles London

10. University of California Press, one of the most distinguished univer-
sity presses in the United States, enriches lives around the world by
advancing scholarship in the humanities, social sciences, and natural
sciences. Its activities are supported by the UC Press Foundation and
by philanthropic contributions from individuals and institutions. For
more information, visit www.ucpress.edu.
Lyric from “Fire on the Mountain,” by George McCorkle, used by
permission of Spirit One Music, copyright (c) 1975, all rights reserved.
University of California Press
Berkeley and Los Angeles, California
University of California Press, Ltd.
London, England
© 2006 by the Regents of the University of California
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Fire in California’s ecosystems / [edited by] Neil G. Sugihara . . . [et al.].
p. cm.
Includes bibliographical references.
ISBN 0-520-24605-5 (case : alk. paper)
1. Fire ecology—California. 2. Fire management—California.
I. Sugihara, Neil. G. QH105.C2F57 2006
577.2∞409794—dc22
2006014986
Manufactured in the United States of America
10 09 08 07 06
10987654321
The paper used in this publication meets the minimum requirements
of ANSI/NISO Z39.48-1992 (R 1997) (Permanence of Paper).
∞
Cover photograph: [caption and credit].

11. To Harold Biswell, who can truly be called the father of fire ecology in California.
His patience, persistence, humor, and devotion to managing wildlands and
fire in harmony with nature have been an inspiration to all of us.

13. CONTENTS
LIST OF CONTRIBUTORS 1
FOREWORD
James K. Agee
PREFACE
1. Fire and California Vegetation 1
Neil G. Sugihara and
Michael G. Barbour
PART I
Introduction to Fire Ecology
2. California Climate and Fire
Weather 13
Richard A. Minnich
3. Fire as a Physical Process 38
Jan W. van Wagtendonk
4. Fire as an Ecological Process 58
Neil G. Sugihara, Jan W. van Wagtendonk, and JoAnn
Fites-Kaufman
5. Fire and Physical Environment
Interactions: Soil, Water,
and Air 75
Peter M. Wohlgemuth, Ken
Hubbert, and Michael J. Arbaugh
6. Fire and Plant Interactions 94
JoAnn Fites-Kaufman, Anne F.
Bradley, and Amy G. Merrill
7. Fire and Animal Interactions 118
Kevin E. Shaffer and William F.
Laudenslayer, Jr.
PART II
The History and Ecology of Fire
in California’s Bioregions
8. North Coast Bioregion 147
John D. Stuart and Scott L. Stephens
9. Klamath Mountains Bioregion 170
Carl N. Skinner, Alan H. Taylor, and James K. Agee
10. Southern Cascades
Bioregion 195
Carl N. Skinner and Alan H. Taylor
11. Northeastern Plateaus
Bioregion 225
Gregg M. Riegel, Richard F. Miller, Carl N. Skinner, and
Sydney E. Smith
12. Sierra Nevada Bioregion 264
Jan W. van Wagtendonk and
Joann Fites-Kaufman
13. Central Valley Bioregion 295
Robin Wills
14. Central Coast Bioregion 321
Frank W. Davis and Mark I.
Borchert
15. South Coast Bioregion 350
Jon E. Keeley
16. Southeastern Deserts
Bioregion 391
Matthew L. Brooks and Richard
A. Minnich
PART III
Fire Management Issues in
California’s Ecosystems
17. The Use of Fire by Native Ameri-
cans in California 417
M. Kat Anderson
18. Fire Management and Policy
Since European Settlement 431
Scott L. Stephens and Neil G. Sugihara
vii

14. viii CONTENTS
19. Fire and Fuel Management 444
Sue Husari, H. Thomas Nichols,
Neil G. Sugihara, and Scott L.
Stephens
20. Fire, Watershed Resources, and
Aquatic Ecosystems 466
Andrea E. Thode, Jeffrey L.
Kershner, Ken Roby, Lynn M.
Decker, and Jan L. Beyers
21. Fire and Air Resources 481
Suraj Ahuja
22. Fire and Invasive Plant
Species 499
Robert C. Klinger, Matthew L.
Brooks, and John M. Randall
23. Fire and At-Risk Species 520
Kevin E. Shaffer
24. The Future of Fire in California’s
Ecosystems 538
Neil G. Sugihara, Jan W. van
Wagtendonk, JoAnn Fites-
Kaufman, Kevin E. Shaffer, and
Andrea E. Thode
APPENDIX 1: PLANT COMMON AND
SCIENTIFIC NAMES
545
APPENDIX 2: ANIMAL COMMON AND
SCIENTIFIC NAMES
565
APPENDIX 3: BIOREGIONS, ECOLOG-
ICAL ZONES, AND PLANT ALLIANCES
OF CALIFORNIA THAT OCCUR IN THIS
TEXT
568
GLOSSARY 579
INDEX583

15. JAMES K.AGEEUniversity of Washington, Seattle
SURAJ AHUJAU.S. Forest Service, Willows, CA
M.KAT ANDERSON University of California, Davis
MICHAEL J.ARBAUGHU.S. Forest Service, Riverside, CA
BERNIE BAHRO U.S. Forest Service, McClellan, CA
MICHAEL G.BARBOURUniversity of California, Davis
HEATHER BELL U.S. Fish and Wildlife Service, Hadley, MA
JAN L.BEYERSU.S. Forest Service, Riverside, CA
MARK I.BORCHERTU.S. Forest Service, Ojai, CA
ANNE F.BRADLEYThe Nature Conservancy, Santa Fe, NM
MATTHEW L.BROOKSU.S. Geologic Survey, Henderson, NV
FRANK W.DAVISUniversity of California, Santa Barbara
LYNN M.DECKERThe Nature Conservancy, Salt Lake City, UT
TOM DUDLEY University of Nevada, Reno, NV
TODD C.ESQUEU.S. Geological Survey, Henderson, NV
JOANN FITES-KAUFMAN U.S. Forest Service, Nevada City, CA
ROBERT E.GRESSWELLU.S. Geologic Survey, Bozeman, MT
KEN HUBBERT Hubbert and Associates, Apple Valley, CA
SUSAN J.HUSARINational Park Service, Oakland, CA
JON E.KEELEYU.S. Geologic Survey, Three Rivers, CA
MARYBETH KEIFER National Park Service, Three Rivers, CA
JEFFREY L.KERSHNERUtah State University, Logan
ROBERT C.KLINGERUniversity of California, Davis
WILLIAM F.LAUDENSLAYER U.S. Forest Service, Fresno, CA
LIST OF CONTRIBUTORS
TRAVIS LONGCORE The Urban Wildlands Group, Los
Angeles, CA
AMY G.MERRILLUniversity of California, Berkeley
RICHARD F.MILLEROregon State University, Corvallis
RICHARD A.MINNICHUniversity of California, Riverside
H.THOMAS NICHOLS National Park Service, Boise, ID
LAURIE PERROT U.S. Forest Service, Davis, CA
JOHN M.RANDALLThe Nature Conservancy, Davis, CA
GREGG M.RIEGELU.S. Forest Service, Bend, OR
KEN ROBYU.S. Forest Service, Susanville, CA
KEVIN E.SHAFFERCalifornia Department of Fish and Game,
Sacramento
JOE SHERLOCK U.S. Forest Service, Vallejo, CA
CARL N.SKINNERU.S. Forest Service, Redding, CA
SYDNEY E.SMITHU.S. Forest Service, Alturas, CA
SCOTT L.STEPHENSUniversity of California, Berkeley
JOHN D.STUARTHumboldt State University, Arcata, CA
NEIL G.SUGIHARAU.S. Forest Service, McClellan, CA
ALAN H.TAYLORThe Pennsylvania State University,
University Park
ANDREA E.THODENorthern Arizona University, Flagstaff
JAN W.VAN WAGTENDONK U.S. Geologic Survey, El Portal,
CA
ROBIN WILLSNational Park Service, Oakland, CA
PETER M.WOHLGEMUTH U.S. Forest Service, Riverside, CA
ix

17. Fire was finally recognized as an important ecological factor
in the mid-twentieth century in Rexford Daubenmire’s
Plants and Environment. Before then, it had largely been
considered an allogenic factor even by ecologists such as
Fredric Clements, who had done some of the first work on
fire-dependent lodgepole pine in the Rocky Mountains. The
volume you have in your hand is the most comprehensive
work ever on a state’s fire ecology, and demonstrates tremen-
dous progress in understanding the role of fire in California
wildlands. Although the destructive fires of southern Califor-
nia in 2003 have captured the headlines at the time of this
writing, it is the less dramatic truths in this volume that will
have a far more lasting effect on wildland fire in California.
Fire and people have interacted for millennia in California.
Native Americans burned the landscapes of the state for a
variety of purposes, including protection of their villages
(the first wildland-urban interface), resources such as basket-
weaving materials, the many food plants that were favored
by fire, hunting game animals, and signaling and warfare.
Their fires, often starting at low elevations, complemented
those started from lightning, more common at high eleva-
tions. The long dry seasons typical of the Mediterranean cli-
mate ensured a prolonged fire season every year. Although
fire did visit almost every landscape in California, it did so
with a remarkable variety in frequency, intensity, and effects.
California has always been and will continue to be a fire envi-
ronment unmatched in North America.
Institutionalized fire policy in California began early in the
twentieth century when the great fires of Idaho and Montana
in 1910 galvanized the fledging Forest Service to promulgate
a policy of total fire exclusion. A battle to retain light burning,
as prescribed fire was called in those days, was fought both
in the southern states and in California. Forest industry was
leading the charge for light burning, not because of altruis-
FOREWORD
tic sentiments about natural forests but because they believed
it would help protect the old growth forests until they were
ready to be harvested.
Aided by the passage of the Federal Clarke-McNary Act in
1924 that funneled fire protection dollars to the states and by
research from the Forest Service, fire exclusion was firmly
entrenched in California. Yet some of the same research used
to support the fire protection policy, such as that by Bevier
Show and Edward Kotok in the Sierra Nevada and Emmanuel
Fritz in the coast redwood belt, also showed that fire had
played a very significant historical role in forest ecosystem
dynamics. The fire exclusion policy remained unchallenged
until the 1950s, when it came under attack by a few coura-
geous men, such as Harold Weaver who worked for the
Bureau of Indian Affairs and Harold Biswell from the Uni-
versity of California at Berkeley.
Dr. Biswell, more than anyone, actually bent the old fire
culture in California. The idea of underburning forests to pre-
vent more destructive wildfires was a revolutionary idea in
California in the 1950s and 1960s, although fire then was rou-
tinely used in some shrublands. It is important to keep in
mind that during those times, Harold was widely criticized for
the same ideas, presented in the same way, for which he
received so much favorable response later in his career, includ-
ing his classic integration of science and interpretation, Pre-
scribed Burning in California Wildland Vegetation Management
(UC Press 1989). Harold was an advocate of fire prevention,
but he believed that a balance between fire suppression, pre-
vention, and use was critical. Smokey Bear just couldn't say it
all in one sentence anymore. One had to be very courageous
in those days, and Harold strode on, focusing on spreading his
message and taking the high road in terms of his professional
demeanor. The logic of that message attracted many of us,
including me, to become interested in fire science as a career.
James K. Agee
xi

18. Where have we come since then, when we at least were
providing lip service to the important role of fire in Califor-
nia wildlands? We have made some great strides in some
areas, and seem to be mired in the muck elsewhere. The
technology needed to conduct prescribed burns continues to
improve. We now have computer models that incorporate
fire behavior information with geographic information sys-
tems to predict fire spread across landscapes. It works well.
We have more sophisticated fire effects models to predict the
ecological outcome of fire. We can tell what size classes of the
various tree species on a site are likely to die in fires with var-
ious flame lengths. Our technological fixes are not complete,
but in comparison to our knowledge about other ecological
disturbance factors, such as wind, insects, or fungi, fire tech-
nology is at the head of the pack.
We use this technology only sparingly, and a strong case
remains that we could do much more. The phrase "forest
health" emerged in the late 1980s to explain why we see so
many trees dead and dying across western landscapes, and
high-density, multi-layered forests caused by fire exclusion
are at the root of the problem. Current forest health situa-
tions at Lake Arrowhead are unprecedented, with millions of
drought-killed pines helping to fuel current wildfires. Insects
and disease epidemics are at historic highs, and intense wild-
fires are expanding like never before on western landscapes.
California, as well as Oregon, New Mexico, and Colorado,
have experienced their largest-ever wildfires in recorded his-
tory since the turn of the millennium. We continue to
despair at the state of our western forests, but the solutions
have become mired in political debates. Yet there are some
radiant examples of fire use in the state: California state parks
are burning in a wide variety of forest and shrub vegetation
types; nature organizations such as The Nature Conservancy
have been using prescribed fire in prairie restoration and oak
woodland maintenance, and are coordinating the pooling of
resources of large private landowners to effect landscape
burns in the Sacramento Valley; and the National Park Ser-
vice is continuing to move forward with prescribed fire plans
in chaparral and forested portions of national park system
lands in the Sierra Nevada and elsewhere. These programs are
complex: They require knowledge of plant and animal
response to fire, and the effects of varying the frequency of
fire, its intensity and extent, the season of burning, and its
interaction with other ecosystem processes.
The national forests will see expanded fire programs in the
coming years, too. Professor Biswell's idea in the 1950s to use
the large federal emergency firefighting fund upfront to do
fuel treatment was recently championed by Secretary of the
Interior Bruce Babbitt on behalf of all the federal land man-
agement agencies. It made perfect sense 40 years ago, but
took almost half a century to become part of the fire culture.
A portion of the fund became authorized and available in
1998 for prescribed burning on all federal lands. This will
have a tremendous impact on project funding, and will result
in much more prescribed fire, and reduced threat of wildfire,
over millions of acres of the West. The National Fire Plan and
the Western Governors’ Association are providing consensus
polices in the wildland-urban interface. Whether or not the
president’s Healthy Forests Initiative, recently enacted into
law, is embraced as part of the solution depends on whether
it is perceived as a real opportunity to increase forest health
or simply a way to expedite logging.
The intrusion of residences into wildlands, with its atten-
dant fire problems, was always a major concern of Biswell's,
and in his book he warned of impending catastrophic fire in
the Berkeley Hills. His warning was based on precedence, in
that one of the most devastating urban–wildland interface
fires prior to 1991 occurred in the Berkeley Hills in 1923. A
fire started in the hilltop area, and blown by hot, dry autumn
winds, swept down right to the edge of the University of Cal-
ifornia campus. Fire marshals were considering dynamiting
entire residential blocks to save the rest of the town, when
fog blew in from the Golden Gate and helped extinguish the
fire. The burned area sprouted back with residences, just as
the brush and eucalyptus trees sprouted back, and the resi-
dences spread further into the wildlands over the subsequent
decades.
The Berkeley Hills are not unique in this regard. They are
but one of innumerable communities where residences are
invading wildlands, but Harold lived in the Berkeley Hills, so
it was of special interest and concern to him. His late 1980s
prediction of a major catastrophic fire there came true in
1991. No one was saddened more than Harold Biswell when
the fire killed 25 people, destroyed more than 3,000 homes,
and cost more than $1.5 billion—and it was preventable.
Sadly, these property losses were exceeded in the 2003 south-
ern California fires.
This growing fire problem in what is called the urban-wild-
land interfacewill continue to plague fire managers. Of all the
institutional problems with fire, these are the most complex:
most land is privately owned; myriad jurisdictional problems
exist for zoning, building codes, fire protection; and atti-
tudes persist that the disaster will strike somewhere else, or
will never strike twice.
The volume you hold now will become the secular bible of
fire ecology for Californians. But what does the future hold
for new knowledge and application? Peruse the list of con-
tributors, and it is clear that agency people are by far the
majority of authors. This was also true of the Sierra Nevada
Ecosystem Project, which began as a federally funded grant
to the University of California, Davis, in the mid-1990s and
ended with most of the papers on ecological change com-
pleted by late-added agency scientists. Academic trends over
the last decade have disfavored small, technically oriented
programs (i.e., fire ecology, forest management) in favor of
more general and efficient programs (environmental science)
that attract larger numbers of students. California’s universi-
ties, while not disfavoring fire ecologists, will be hiring gen-
eral ecologists in order to meet their teaching mandates.
Those that can attract research funding in fire ecology may
be able to carve a niche for themselves, but few universities
will be advertising specifically for fire ecologists.
xii FOREWORD

19. At the same time, the complex nature of resource manage-
ment argues for more technically trained managers. The agen-
cies have hired many more doctorate-level fire scientists than
have the academic systems, and this demand will continue to
grow. But there is a major supply and demand problem emerg-
ing: Prospects for long-term supply are meager, given the
trend in academia to avoid specialist faculty who would guide
these students. The typical historical solution to these types
of problems has been cooperative programs partly funded by
the federal government at selected universities to maintain
viable teaching and research capability in a specific disci-
pline. My prediction is that the federal agencies will develop
a series of National Fire Science Centers to help meet their
own demands in fire science, including fire ecology. A major
caveat to this prediction is the general lack of attention to
natural resources issues at the federal level. Disasters such as
the 2003 fires in southern California spark a few congressional
brushfires, but they usually fade as quickly as the headlines.
I think Fire Science Center–like programs are likely to be ini-
tiated, but may not expand as fully as they perhaps should.
In wildlands, history does repeat itself. Fire environments
of yesterday are those of today, and will be those of tomor-
row. California and the West are fire environments without
parallel in North America. Harold Biswell would say that our
mountains will always stand majestically, and dry summers
and windy spells will always be part of our western heritage.
We can only intervene in the fire behavior triangle by man-
aging the vegetation. Biswell and his contemporaries gave us
the tools to manage change through controlled fire, inte-
grating it with naturally occurring fire in wilderness and
intelligent, cost-effective fire suppression. It is now time for
us to recognize that fire is part of our culture, and we need
to make good decisions about the use of fire, not just its con-
trol. The solutions will be complex, will vary by place, and
will occur in a changing environment. This book tells us
what we know now, but we have the ability to learn much
more as we manage, and we will need to feed this informa-
tion back into better decision making. There are many treat-
ments we can apply, in various places with unique land-use
histories, and at different scales, in stochastic environments,
and perhaps permanently changing climates. Fire ecology
will inform this debate, with no better place to start than this
book. We hope you enjoy it, learn a lot, and finish with
more questions than when you started.
FOREWORD xiii

21. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

22. ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka kauan
olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"
"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak silloin
yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi tullut loppu. Mutta
Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle, että olisi käyttänyt
hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan, äitini, osannut koskaan
suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli nälkä, ja vaikka ruokaa
oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut säästämistä. Muistan, kuinka
hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla keräsin ylimääräistä ruokaa,
vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan, kun puutteen tullessa sai syödä
sitä kanssani."
"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.
"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi
kertaa niin paljon kuin minä."
"Entä isänne?" jatkoi D'Arnot.
"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen
apina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli
ollut valkoinen mies."
D'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.
"Tarzan", sanoi hän vihdoin, "mahdotonta on, että Kaala-apina olisi
ollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen, niin
olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta niitä
teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen mies, ja
suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti sivistyneitten ja

23. älykkäiden vanhempien lapsi… Eikö teillä ole pienintäkään muistoa
varhaisimmasta lapsuudestanne?"
"Ei pienintäkään", vastasi Tarzan.
"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä oli
asunut ennen teitä?"
"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon
on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te osaatte
sitä lukea."
Tarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen
päiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.
"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi
Greystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu
ranskankielellä", sanoi hän.
Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti
kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat
tunnemme jo ennestään. — John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen
seikkailut, kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he
lähtivät Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi
Claytonin.
D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen
piti lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta,
joka puhui rivien välistä.
Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui
kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.

24. Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan
epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten
kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla,
ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat vielä
liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille
suorastaan toivoakin:
"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän
istuu Alicen sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan —
onnellinen, terve ja kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole
paljoakaan aihetta kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen
sittenkin näkevinäni hänet täysikasvuisena miehenä, joka
ottaa isänsä paikan yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen
John Clayton, joka osaa lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja
ikäänkuin allekirjoittaen ennustukseni hän ottaa nyt juuri
kynäni ja painaa musteisilla pikku sormillaan sinettinsä tämän
sivun reunaan."
Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän
jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.
Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat
molemmat miehet hetken aikaa ääneti.
"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä
pikku kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te
olette loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.
"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni
luuranko oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä
saakka kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue
hautasi sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen… Sillä

25. pojalla, josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä
minun kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi,
vaikka viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se
maja voisi olla synnyinpaikkani… Pelkäänpä, että Kaala puhui totta",
lopetti hän alakuloisesti.
D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin
vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi,
sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin
voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi, jäisi se
iäksi ratkaisematta. —
Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle
aukealle paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita
ympäröi vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä
peltoja, joilla työskenteli joukko neekereitä.
D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti
myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.
"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasi
Tarzan. "Mieluummin minä tapan itse."
"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.
"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.
Taas hän jännitti jousta.

26. "Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset eivät
tapa umpimähkään. Mon Dieu, kuinka paljon teillä onkaan oppimista!
Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät riitaan
Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä joutumasta
giljotiinin alle."
Tarzan laski jousensa ja hymyili.
"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa
viidakossani, mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä
hyökkäisi vastaamme… Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää
huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"
"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi
D'Arnot. "Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää,
etteivät ihmiset ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."
"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme
surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä,
troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan.
Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka
Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit
olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.
Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti
kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli
kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit
olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies pyssy
kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.
Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn
tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin

27. päähänsä, ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"
"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.
"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."
Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla
seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin
hämmästyneenä.
"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.
"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet
yksinämme viidakossa."
Mies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.
"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja täällä",
sanoi hän "ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät
tervetulleiksi".
"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine", esitteli D'Arnot
osoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille, kiirehti
D'Arnot lisäämään: "Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan laivaston
luutnantti."
Isä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja
katsahti nopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja
kauniisiin kasvoihinsa.
Näin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion. He
jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon ihmisten

28. tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset
vaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.

29. KUUDESKOLMATTA LUKU
Sivistyksen huipulla
Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa
sijaitsevan rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren
joukon laivoja ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan
niin paljon ihmisiä.
Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja
kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari
kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis
ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana
heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen
jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.
Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli
halveksien heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin
hienostunut D'Arnot.
Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli
päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli
käytökseen ja puhetapaan.

30. "Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana
sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".
Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli
D'Arnot sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan
ja pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli
myös sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut
muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi
heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet
Tarzanin aarretta noutamaan.
Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur
Tarzan" hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden
tapahtumien vuoksi, jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.
Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen
ja herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton
kohtalonsa johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä
mustakutrinen ranskalainen jättiläinen loikoili.
Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä
seuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.
Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi
Tarzanin.
Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen
pään kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka
neekeriroikale tekisi lopun ranskalais-parasta.
Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa.
Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan

31. ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin käsi
vaipui taittuneena ja voimattomana.
Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun
Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas
portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.
Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien
valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin
puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.
Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta. Toiset
pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että viidakon hallitsijan
karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui turvallisemmalta, jos sattui
olemaan kivääri mukana.
D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli
pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri
tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen
kanssa.
"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs
seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun
aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi,
niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista — eikö
niin?"
"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen
verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä
tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin voisi
arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan, joka
täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki valkoiset ovat

32. raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin. Eläinten
välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia kuin ihmisten
kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy ja lähtee
karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai
kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan
tule takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa
vaarallisena ja siksi olen aina varuillani."
"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen
puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".
D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!
"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan.
"Kuten leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa
metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan
vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa
tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-,
kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla ole
suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa
suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."
"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan,
mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi
eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen,
mutta hieman ivallisesti.
"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri
silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se olisi
vaatinut kaksintaisteluun.

33. "Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti
ranskalainen leikillä.
"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.
Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen
suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.
"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon
alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija.
"Eikö totta?"
"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä
ilman pätevää syytä."
"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen
summan lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä
ehdoilla, jotka juuri mainittiin — alasti ja aseena vain veitsi ja
köydenpätkä."
Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.
"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.
"Sama se", vastasi vedonlyöjä.
Tarzan nousi.
"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi
kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."
"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"

34. "Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin
helpompi löytää se nyt."
"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne.
Sekin olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."
"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa
veistä ja suopunkia hakemaan.
Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti
vaatteensa pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän
pimeyteen, koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja
vedonlyöjä oli innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.
"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani
kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä
hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".
Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet
niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten hitaasti
hotellin verannalle.
Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös
puihin ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti
matkata oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän
sitä rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla
mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.
Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti
käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.
Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää
etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti…

35. Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian
hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua
tassutusta ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon
halki.
Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut
mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle
kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.
Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean
kaulan ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin,
sitoi hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto
tempoili ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan
sen taakse, hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa
jälkeen pitkän puukkonsa sen sydämeen.
Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi
ilmoille heimonsa villin voittohuudon.
Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään
taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu
viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja
lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen
elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti
paluumatkalle pitkin puiden oksia.
Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin
kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli
heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.

36. "Mon Dieu!" sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä
kauemmin. Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se
hurjapää takaisin."
"Minä tulen myös", sanoi eräs.
"Ja minä… ja minä… ja minä…" huudettiin joka taholta.
Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka
ahdisti heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja
lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.
"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun
Tarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.
"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan
belgialainen upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani
sanoivat sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."
D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla
Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi
hymyillä, niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni
voisi lähteä ihmiskurkusta — hänen ystävänsä suusta.
Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa
neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti
heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät
he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen
kuollutta leijonaa.
D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että
mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla, jotka

37. hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon
vaikeakulkuisen viidakon läpi.
Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä
kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä
arvoa.
Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos
teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin
monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen,
että koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden
miesten silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja
otuksia vain huvikseen.
Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot
vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.
Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut
käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla, jotka
yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat, nukkuivat,
pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat itseänsä
sateelta, kylmältä tai auringolta.
Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma.
Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska
kerran hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten;
mutta apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että
ihmiset halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta
mitään vastaavaa sijaan. —
Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia
vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa

38. Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se
hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.
Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he
ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran
viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään apinain
kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.
Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua
olkapäillään, ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman
suusta ulos, suunnaten kulkunsa pohjoiseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina
ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon.
Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin. Apinamies
halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti pyytämällä
saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut hänelle,
miksi tämä oli niin tärkeätä.
D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen
ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin hän
otti myös mukaansa.
Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes
poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri keinoja
rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.
Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä
oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista
merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien
viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"

39. "Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta
vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen
vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden
kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen
ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."
"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat
omien sormieni viivat?"
"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla
apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta,
mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski
esimiehensä pöydälle.
"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista",
sanoi virkamies.
Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon
painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten hän
kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes lasin
koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.
"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän
D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa
asennossa tähän kortille — ei niin, vaan vähän enemmän oikealle.
Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille.
Jaha, nyt sama temppu vasemmalla kädellä."
"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne.
Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."

40. Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä
tämän toimituksen kestäessä.
"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli
hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista päättää,
ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"
"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että
neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".
"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"
"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon
yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."
"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat
kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.
"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole vielä
niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia. Toistaiseksi se
kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta siinä se on
luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa ole kahta
ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat samanlaiset. Ja
sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden ainoankaan sormen
viivat täysin vastaavat toisiaan."
"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.
"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat
selvät."
D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi
selailla sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli

41. täällä? D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja
antoi avatun kirjan virkamiehelle.
"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai
voiko yleensä sanoa näistä mitään?"
Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin
kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle.
Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä
arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja
lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin,
mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut
ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa
kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku
luurangon…"
Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.
"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle
myöhemmin — jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet
ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."
"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se
tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin kuinka

42. te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään valkoinen
mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"
"Taas te unohdatte — Kaalan", vastasi Tarzan.
"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.
Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen,
josta nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta
katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
— Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, — ajatteli D'Arnot
ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki
ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän
pienen päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen
ja nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää
lukemisessaan.
D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.
"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen.
"Tässä on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja
ne vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman
varman lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun
haltuuni, kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin.
Se ei kestä kauemmin kuin pari päivää."
"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "Herra
Tarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."
"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää
hänelle tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en

43. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com