akka hänelle tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen
täytyi se maksaa. —
Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta
pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos, sillä
totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä
kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat,
maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.
Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta
junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa
toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin he
todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja
jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu
kaikille.
Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas ei
sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut
epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli
viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin
pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä
ja päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas,
koskeivät nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet
piirikaupungin rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat
kertaa niin suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut
suurkaupungin olevan.
Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui
vaunuun. Se häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten
kanssa oli niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä
kenellekään tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo
sietämättömäksi, sen täytyi pian loppua.