helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä, suoralla,
tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden jalat ja
hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla kaukana
hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti aaltoilevine
kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät vanhan kaupungin
muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla kuvapatsaat
kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien… Aivan
hiljaista… Aurinko kuin tulta… Tuuli leyhyi yli Campagnan… Jonkin
kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien ympäri
kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän tykytti
rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe, jonka päätä
auringonpaiste (ja joskus Castelli-viinikin) huumasi, istui mustan
maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän hymyili
uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa joi
Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. — Aina yön pimenemiseen. —
Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja
hän pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon…
Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen
rauhasi alta kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä
elämän vimma on povesi kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!
Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja
vanhaa tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se
liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri se
sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa. Se
valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret miehet
(vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä), kaikilta
ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, —
vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa,
mielipiteittensä ja uskojensa puolesta erilaisia, — he kaikki palvelivat
kilvan tätä uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat