Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui kuin
olisi heiltä varastettu jotakin.
"No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon.
"Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen
siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla."
Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai
sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat
molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat.
Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion
salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa linnunlihaa.
Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle.
Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle.
Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka
kuorsasi kuin uruilla, ja komensi:
"Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!"
Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea
ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia
vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon
kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun
värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden
valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti
hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa
oikesivat.
Tultuansa Eperonin välimuurille, joka erottaa Saint-Germainen
metsän Lafitten puistosta, lakkasi Labouise soutamasta ja selitti
toverilleen aikomuksensa. Tämä oli Maillochonista niin hauska, että
se nauratti häntä kauvan, vaikka hiljaisesti.
Aasin ruumiin peittona olleet heinät heittivät he jokeen, tarttuivat
elukkaa jaloista kiinni, nostivat sen maihin ja peittivät viidakkoon.
Sitten kiiruhtivat he takaisin haapioonsa ja soutivat Lafitten
viinitehtaille.