viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on
mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa,
sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen
tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa,
hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta,
leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka
ei kykenetekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!
— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, —
sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen,
avuton olento?
— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain
keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa
kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne
ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — josolisit
mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen,
levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua
käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi,
onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana,
tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä
itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta
onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin
velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja
hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää
köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori
nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan… Ja nyt, Almani, olen
sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut
sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin
kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä