Snarkin. Olen sellaiseksi luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki.
Matka maailman ympäri tuottaa ihmiselle monia suuria
silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa. Tässä minä nyt
olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale elävää ainetta,
satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja, jänteitä, luita
ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti
vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta
turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni
veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen
jalan korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen
lämpötilasta: muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja
varpaani mustuvat ja putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja
ihoni palaa rakkuloille, kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta;
muutama aste lisää jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu.
Pisara käärmeen myrkkyä pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta
— iäksi. Lyijymurunen singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut
ympäröi ikuinen pimeys.
Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä
kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat,
jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka välittävät
minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran
jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät
tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne
noudata siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet,
tulvat, vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat,
pyörteet, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka
jylisevät kuin ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet,
jotka lyövät yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi
taikinaksi tahi pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan —
sellaiset järjettömät hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä,