Ants (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä
lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut
kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, —
eikös kukaan vastaa?
Vana-kai. Hyvää iltaa, poika.
Ants (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä
pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
tiriliri…
Vana-kai. Mikä siinä on, poika, — ruununko raha?
Ants. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa,
eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan
kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari
naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa
raksuttaa.
Vana-kai. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
Ants. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan
viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo
huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!
Viiu (lähestyy vastahakoisesti).
Ants. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruunun rengin
polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, —
noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat,
— ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat
kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.