Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.
— Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. —
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?
— Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne
selittämään sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena,
siinä kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on
nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole
onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.
— Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?
— Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa
tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja
suuruuden.
— Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi,
jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.
— Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en
seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan
pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä
päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.
— Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?
— Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja
koska ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi
vieroittua.