Horner hyppäsi pystyyn. — Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit
hyvän puheen. Pam!… Kratsj!… Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka
rohkean tuomiosi johdosta hörisi? — Eikö niin? — Hornerin silmät
kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki
räiskyi hänen suustaan. — Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei
olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka. Ja
piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla ottaa
nuoran ja hirttää vanhan Hornerin… Tässä on myös tuota mätänevää
voimaa. — Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata
villapaitaansa. — Ja täällä, — hän löi otsaansa, — on sen
pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni,
saastuttaen elämäni… Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia,
kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia… unelmia. Ah,
jospa olisinkin väsynyt, jospa olisin. — Hän kumartui eteenpäin. —
Tule tänne, minä sanon sinulle jotain, — minulla on ahnas sielu. Se
on himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava
nainen, jossa on raivoisa mieskipu… Sillä minä petän uskovaisiani.
He, he, minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan
sieluja. Ne otan omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen
siten ostanut. Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut
vanhoja velkojani sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen.
Silloin sain olla rauhassa.
— Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, — alkoi
Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, —
katso, sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, — rakas
pelkoni, en voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja…
Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat
hiukset ja niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen.
Se inho, joka oli vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.