Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien
synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta
Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään
olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin
lyödä moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä
»eisanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».
Silloin virsikäs Vipunen, —jonk oli suussa suuri tieto, mahti
ponneton povessa, aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan
levitti, lauloaksensa hyviä, —noita syntyjä syviä, ajan
alkuluottehia, joit ei laula kaikki lapset ymmärrä yhet urohot.
Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla
itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe,
manterelle kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta,
auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen
tähytännästä.»V oimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen
kuultu. Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu
se syytelisanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu
jalkoja jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja
kuulla, palasi hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo
Ilmariselle hyvin suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta
ilmi, julki luottehetlovesta.»
Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu.
Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti,
kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien
kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu
juoksemasta Mikä siellä esteenä?
Se on Seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, pistivät
melan merehen, lastun kuusen lainehesen,päästeä